a Bitch of a day

Mun bussimatka sai aivan eksessiivisiä mittasuhteita. Klo 15.17 nousin bussiin Lauttasaaressa. Klo 16.16 olimme Kampin liikenneympyrässä. Ja mulla oli vielä matka Hämeentielle opetuslautakunnan ruotsinkielisen jaoston kokoukseen, jonka oli tarkoitus alkaa 16.15.

Mikäli edessä olisi ollut liikenneonnettomuus tai tietyö tai jotain, olisi ymmärrystä ehkä riittänyt, mutta ei. Ihan perustorstai. Seisoimme 35 minuuttia yhdellä kadulla. 35 minuuttia! Naiset synnyttää nopeammin, kuin mä pääsin kolme korttelia eteenpäin! Hermot kiristyvät. Monet bussimatkustajista jäävät pois kadulla, pysäkkien välillä. Äh, mua ei käveleminen oikein auta, koska olen joka tapauksessa menossa tällä bussilla loppumatkani, eikä varmaan ole mahdollista saada edeltävää bussia kiinni, eli silloin vaan kävelisin jonkin matkaa, ja sitten odottelisin tätä samaista bussia pysäkillä.

Vihdoin, 16.35 olen opetusvirastolla. Ovi on lukossa. Okei, toiselle ovelle. Sekin on lukossa. Soitan summeria. Kukaan ei vastaa (no haloo, ei tietenkään, tää on kunnallinen virasto ja kello on yli neljä). Olen juuri menossa takaisin sille ensimmäiselle ovelle, kun saan tekstiviestin: ”Olethan tulossa tänne Töölöön, emme ole vielä aloittaneet”. Hyvä uutinen siis on, että periaatteessa en ole vielä myöhässä, huono uutinen se, että olen täysin väärällä puolella kaupunkia. Kokouskutsut ovat aina identtisiä, joka ikinen kerta, joka kolmas viikko, koko vuoden läpi. Ei mulla tullut mieleenkään katsoa, voiko kokouspaikka olla jokin muu, kuin se, mikä se aina on, koska se ei ole koskaan ollut mikään muu. No oli miten oli. Tarvitsen taksin.

Tilaan taksin tekstiviestillä, kuten aina. Hetken kuluttua piippaa, ja taksi kuittaa. Jokainen hetki tuntuu ikuisuudelta (oon just istunut ruuhkabussissa, käytännössä paikoillaan, yhtä kauan kuin menee bussilla Helsingistä Hämeenlinnaan). Mulla on muutenkin aika lyhyt kärsivällisyys, ja nyt ei saa edes tupakkaa. Toisella puolella Hämeentietä on pubi, salee sieltä saisi röökiä…

Samalla hetkellä taksini ajaa ohi. Tiedän sen, koska tekstaritilauksen kuittauksessa tulee se numero, joka on taksin katon keltaisessa valossa. Ja minun numeroni ajaa juuri tällä hetkellä kylmän rauhallisesti ohitseni, sivulle edes vilkaisematta. Saatana, huudan ehkä ääneen. Olen valmis luovuttamaan, mutta päättelen että taksi tajuaa ensi talon kohdalla mokansa, tekee uukkarin ja palaa hakemaan minut. Hetken (miten kauan mä oon oikein tässä seissyt? Onko vielä 2007?) kuluttua taksi ajaa takaisin päin, vastakkaisella puolella katua. Toivon kipinä herää taas. Mutta ei, taksi ei käännykään! Se jatkaa matkaansa Hakaniemeen ja pois, pois mun luota! Aaarghh!

Jumala tai universumi tai Vishnu tai kuka se nyt onkaan, koettelee mua (ja JO mun röökilakon neljäntenä päivänä!!!). Soitan taksikeskukseen. Jenna vastaa taksikeskuksessa, ja on mahtava. Jenna pahoittelee ja lupaa selvittää asian, ja soittaa kohta takaisin. Voiko tää enää tästä nyt mitenkään kusistua (kusistua = muuttua kusisemmaksi) tää homma?

No tietenkin voi. Ohi ajaa bussi. Siellä istuu puolituttu, jonka kanssa oli jotain sähellystä, jonka luulin jatkuvan pidempiaikaiseksi säpinäksi, mutta hän ei sitten koskaan soittanutkaan, ja teki selväksi, että se oli vaan kertajuttu. Eli universumi on valjastanut kaikki liikennevälineet minua vastaan, ja sitten muistuttaa vielä pahasta olosta oikein bussin ikkunasta käsin.
Saan sekunnin sadasosan etulyöntiaseman, sillä huomaan hänet ennen kuin hän huomaa minut. En tosin ehdi piiloutua (mihin helvettiin mä edes piiloutuisin keskellä autiota Hämeentietä?!?), ja joudun tekemään kiusallisen silmäkulmienkohotus-ja-puolihymy-tervehdyksen.

Hermot meinaa totaalisesti palaa, mutta silloin Jenna soittaa uudestaan. Jenna ei saa yhteyttää mun alkuperäiseen taksiin (nilkkikuski, perkele), mutta on tehnyt mulla toisen tilauksen, ja se onkin jo kuitattu. Jenna on ihana ja pelastaa taksikeskuksen mahdolliselta jauhekirjeeltä tai muulta kammottavalta kostolta.

Taksi tulee. Selkeästi mulla alkaa järki lähteä. Taksissa soi Radio Rock, ja mä melkein soitan heidän studioon, koska pyytävät. En tosin tiedä mistä siellä puhutaan, tai mitä asiaa mulla heille voisi olla. Juuri silloin taksin viereen kurvaa pakettiauto, jonka kyljessä on puhelinnumero. Pitäisikö soittaa? Olisikohan se tuo ukko joka ajaa nyt tuota autoa? Mitäköhän nuo myyvät? Jos sekin vaikka haluaisi vaan vähän rupatella? Apua, mä oon sekoamassa!

Taksissa ehdin myös pohtia puolentoista tunnin bussimatkaani Lauttasaaresta Hämeentielle. Tämäkö on sitä metropolipolitiikkaa? Että pitää varata tuntitolkulla aikaa, jos aikoo matkustaa julkisilla pari kilometriä ei-edes-pahimpaan-ruuhka-aikaan?!?

Mä aion aloittaa valtaisan sähköpostishow’n kaupunginvaltuutetuille, virkamiehille, kaupunginsuunnittelulautakunnalle, liikennelautakunnalle (ja okei, lupaan myös selvittää kuka oikeasti tästä vastaa, ja sen, onko edes olemassa liikennelautakuntaa).

Kunnallisvaaleissa aion äänestää sitä ehdokasta, joku lupaa järjestää Ruoholahdenkatu/Malminrinne-pätkän liikenteen inhimillisemmäksi. Ihan sama miten, kunhan hoituu. Ei voi olla niin, että ihminen joutuu istumaan yhdellä kadulla noin kauan. Mä alan ihan eri tavalla ymmärtämään Michael Douglasia Rankka päivä –elokuvassa.

Nyt tekee kyllä tosi paljon mieli tupakkaa. Onneksi parin korttelin säteellä ei ole mitään paikkaa auki, ja naapureiden alakerran ravintola ei myy röökiä. Ohh, ja pakko on tunnustaa: kävin läpi kaikki takintaskuni KAIKISTA takeista. Ehkä johonkin olisi jonkun baari-illan jäljiltä jäänyt joku vanha aski? Mutta ei, löysin vaan kolme sytkäriä, vähän rahaa, pari kynää ja kortsuja. Mutta ei tupakkaa – onneksi.