Ay ay ay ay ay ay Puerto Rico

Tänään palasin mielikuvitussisäkköni Consuelan synnyinmaille, eli johonkin pieneen latinalaisamerikkalaiseen valtioon. Siis kuvainnollisesti, en fyysisesti (ay caramba). Menin siis Ricky Martinin keikalle. Huomaa että on tullut vanhaksi kun katsoo kelloa 20.05 ja tuhahtaa: tän piti alkaa kahdeksalta, mikä maksaa? Mulla on työpäivä huomenna. Toinen varma merkki on se kun konsertti alkaa ja ajattelee itsekseen ”onpas tää musiikki kovalla”.

Ricky Martin oli hieno. Suurimman osan ajasta. Kun se tuli lavalle sillä oli ihan ihmeelliset vaatteet päällä. Se oli vähän spurgun näköinen. Sillä oli harmaa paita päällä josta roikkui joku ihme riepu. Pohdimme äitini kanssa että se saattaa olla joku unirätti (lapsillakin on sellaisia), mutta sitten äitini muisti että oli kuullut että Ricky oli tullut Helsinkiin Moskovasta, ja päättelimme että paita oli varmaan ostettu Venäjältä. Siinä oli ompeleetkin ulkopuolella. Ricky kuitenkin (onneksi) vähän väliä vaihtoi vaatteita. Vaatteidenvaihtoväleissä screeneiltä tuli täyteohjelmaa. Ensimmäisellä breikillä sieltä tuli outoja anime-piirrettyjä, japanilaiset Prätkähiiret tai jotain. Liian isot silmät niillä piirretyillä oli, joka on varma merkki japanilaisuudesta (mikä on outoa koska oikeilla japanilaisilla ei ole kauhean isot silmät).

Rickyn trademark on jossain määrin latinolanne ja sen liike. Jostain syystä se kuitenkin tanssi tässä konsertissa tosi usein tosi oudosti. Se oli jotain afrotanssin ja Rocky-elokuvan väliltä. Välillä se oli kuin kuiva-parkouria, välillä outoa käsien svingailua ylös alas. Other than that Ricky oli spektaakkeli. Niin spektaakkeli että lopussa ilmaan ammuttiin konfettia. Se oli kovin republican party convention-mäistä.

Isoäitini on tänään kuunnellut minua radiosta ja keksinyt NRJ:lle hienon parannuskeinon. ”Ne voisivat ottaa pois kaiken musiikin sieltä kanavalta ja Lotta voisi laulaa kaikki ne laulut kun se laulaa niin hyvin”. Mahtava idea, mutta veikkaanpa että ainoa kuuntelija joka meillä olisi jäljellä sen jälkeen olisi mun mummo. Ja sekin kuulee tosi huonosti. ”Onko se siellä koko ajan saman pojan kanssa?” mummo kysyy noin 15 minuuttia sen jälkeen kun ”poika” kanssani radiossa on vaihtunut Renéstä Janiin. Ei, tää on nyt eri poika, valottaa äitini. ”Tekevätkö ne muut siellä vaan puolikasta päivää, ja Lotta vaan kokonaista?” tuhahtaa mummoni paheksuvasti. Hymyilyttää. Mulla on maailman ihanin perhe.

Mun sankarilistalle on päässyt uusi ihminen: Silvia Night, islannissa Silvía Nótt. Silvía Nótt on siis islantilainen tv-hahmo joka edusti maata Euroviisuissa. Kansainvälisen median huumori ei ihan riittänyt oivaltaakseen Silvíaa, mutta mä olen sitä mieltä että Silvía on aivan huippu ja nero. Rakastuin hahmoon jo syksyllä kun kävin Islannissa ja sattumalta luin Icelandairin lehdessä Silvían haastattelun. Innostuin tytöstä niin että jopa repäisin kyseisen artikkelin lehdestä irti (salaa. Oh the anarchist that I am). She’s a pearl. Mä yritän löytää sen sähköpostiosoitteen jostain jotta voin lähettää naurettavaa fanipostia jossa voin kehua hänet maasta taivaaseen. Mahtava. Mahtavamahtavamahtava!