Blogijournalismia

Hain Wayne’s Coffeesta kofeinittoman latten (I’m such a pussy), ja ajattelin: olisipa mulla joku media johon voisin vuodattaa tän ilmiön mitä aion lähteä tutkivan journalistin ominaisuudessa tekemään. Ja sitten muistin: ai niin, onhan mulla oma radio-ohjelma, ja blogi. Blogithan ovat journalismia parhaimmillaan. Mutta kyllä joku lehtikin voisi ottaa mut töihin.

Mun oli pakko. Mä olin niin hirveän utelias. Mä menin kuuntelemaan Neil Straussin kirjanlukutilaisuutta Suuren Suomalaisen Kirjakerhon myymälään. En niinkään kuullakseni Oskari Katajiston mestarihaastattelun (öhh) Straussin kanssa, vaan tsekatakseni porukan joka tuli paikalle. Ja olin oikeassa. Siellä oli ihan eläviä wannabe-pelimiehiä, jotka ovat ottaneet valtavan tosissaan kirjan opit.

Yleisö koostui pääasiassa miehistä. Minun lisäkseni paikalle oli tullut tätä varten ehkä kolme naista. Miehiä oli paikalla 40-50, yksin ja ryhmissä. Samaa aikaa mun kanssa sisään kauppaan astuu kundi jolla on pipon päällä oranssit uimalasit (yes, really). Tyyppiesimerkki peacockingista. Kohta seuraa perässä nuori mies päässään helvetin iso pörröinen lierihattu, ja hatussa aurinkolasit (aurinkolasit! Joulukuussa! Illalla!).

Positioin itseni jotta voisin hieman salakuunnella. En kuitenkaan ehdi, koska huomaan että kaksi poikaa virittävät pystyyn nauhoituslaitteita ja kameroita. Nää on HC-playereita. Olevinaan ainakin. Ja kumpikaan ei ole kovinkaan ihmeellisen näköisiä. Kukaan näistä ei ole, come to think of it. Osaavatkohan nämä pelin? Osaavatkohan nämä mennä juttelemaan kenelle tahansa naiselle, ja iskeä heidät?

Vieressäni tapahtuu jonkinlainen tunnistaminen. The Game-kirjasta opin että suuri osa pelistä tapahtuu netissä, jossa puretaan jokaisen illan tapahtumat, ja jossa analysoidaan toisten mokia, ja opitaan toisten onnistumisista. Kirjassa kaikki kulkevat salanimillä, ja oletan että näin tapahtuu siis Suomessakin. ”Mä oon… Ooksä se ja se….? Onko täällä muita?” ”Joo, tuolla takana on Bruno (?) ja…”. Aww, bless. Nämä siis tuntevat toisensa netin kautta, ja ovat salee käyneet kommentoimassa toistensa peliraportteja.

Kaikilla (paitsi mulla. Perhana.) on kamerat tai kamerakännykät, ja Straussia kuvataan monesta eri kulmasta. Ja nämä kunndit tuntevat kuviot. Yksi on jopa lukenut Mysteryn kirjan. Kun Strauss kertoo kuinka pokaamisesta saa samanlaiset kicksit kuin huumeesta, monet nyökkäilevät. Strauss jatkaa: ”siis kun koko illan olet pokannut, ja olet kerännyt monia puhelinnumeroita, ja kokenut monta onnistumista, niin sitä voisi verrata heroiniin”. Nyökyttelyä taas. Siis nämäkö pojat keräävät puhelinnumeroita? Nämäkö kokevat useita onnistumisia illassa? Pelin kikoissa lienee jotain perää.

Ja sitten: mut pelataan. Ja mä meen siihen.

Oskari Katajisto kysyy Straussilta, tapaako hän ikinä naisia joihin peli ei tehoa. Strauss vastaa, että kaikista hienoimmat hetket itse asiassa ovat olleet juuri silloin kun tapaa naisen, joka on fiksumpi kuin itse on. Naisen joka ei mene siihen halpaan, vaan on nokkelampi kuin pelimies. Sitten hän katsoo mua, osoittaa mun suuntaan, ja jatkaa tyyliin: ”tänäänkin aamulla kävi niin”. Olin ihan superylpeä omasta nokkeluudestani ainakin 8 sekuntia, kunnes tajusin että sehän selkeästi pelasi mut. Tietysti se sanoi JUURI sen asian minkä mä halusin kuulla. Sitähän se peli osittain on. I got played.

Aamun haastattelun voit kuunnella täällä. Sen jälkeen Strauss sanoi mulle: ”thanks for giving me a hard time”. Haloo. Toi nyt mikään hard time ollut.