Good osakas, bad osakas
Mielestäni olen ollut tähän asti hyvä osakas. Lajittelen roskat, en kuuntele musiikkia liian kovaa, en pidä jatkoja, enkä ole edes yksi niistä, joka ei taittele pahvilaatikoita ennen kuin viskaa ne roskikseen. Huomasin kuitenkin kauhukseni, että olen ollut välinpitämätön omasta investoinnistani ja yhteisestä hyvästä, enkä ole ollut yhdessäkään taloyhtiön yhtiökokouksessa. Tänään ryhdistäydyin.
Tietysti jouduin heti valtavaan luottamustehtävään, eli pöytäkirjan tarkastajaksi. Osasyy oli se, että minä ja toinen nuori nainen joka tehtävään valittiin ehkä oltiin ainoita, jotka näkevät enää. Musta tuntuu, että yhtiökokous on todella suomalaista. Se on asia, joka on läsnä lähes jokaisen ihmisen elämässä, ja se on jotenkin todella uniikkia. Siellä istutaan vieraiden ihmisten kanssa, mutta kaikkia yhdistää erittäin keskeinen asia; olemme toistemme naapureita. Ja meillä kaikilla on ne samat huolet. Tai ei ehkä ihan kaikilla. Huomasin, miten välinpitämätön asukas olenkaan ollut. Enhän minä ole ollenkaan käyttänyt aikaa pohtiakseni onko pesutuvalla väärinkäyttöä (”onko kukaan siis tarkastanut, tai voidaanko sitä valvoa, ettei siellä kukaan pese kavereidensa pyykkejä?”). Mä ehkä vaan kuvittelin, mutta luulen, että katseet kohdistui minuun (siksi, että olin nuorin). Kyllä sen tietää, millaisia nuoret ihmiset ovat, sellaisia holtittomia, juuri niitä gangstereita, jotka pesevät pesutuvassa kavereidenkin pyykit. Yritin epätoivoisesti ilmeilläni viestittää (koska vanhat ihmiset ovat tollai jengissä vähän pelottavia), että minä en edes käytä pesutupaa omiin tarpeisiin, vielä vähemmän kavereideni. Mä varmaan näytän sellaiselta vaimokkeelta, joka pesee poikaystäviensä (siis ei niin, että niitä ois monikossa!) kalsarit. No en oo.
Huonoa osakasomaatuntoa lievittääkseni, lupasin, että mun tosi mukava naapurintäti saa käyttää mun ullakkokomeroa, ja laittaa siihen oman lukon, kunnes tarviin sitä. Yhtiökokous oli hieno kokemus. Ja nyt tiedän, että rupean vähän tarkemmin kyttäämään epämääräisiä mahdollisia pyykkäreitä.
Tietysti jouduin heti valtavaan luottamustehtävään, eli pöytäkirjan tarkastajaksi. Osasyy oli se, että minä ja toinen nuori nainen joka tehtävään valittiin ehkä oltiin ainoita, jotka näkevät enää. Musta tuntuu, että yhtiökokous on todella suomalaista. Se on asia, joka on läsnä lähes jokaisen ihmisen elämässä, ja se on jotenkin todella uniikkia. Siellä istutaan vieraiden ihmisten kanssa, mutta kaikkia yhdistää erittäin keskeinen asia; olemme toistemme naapureita. Ja meillä kaikilla on ne samat huolet. Tai ei ehkä ihan kaikilla. Huomasin, miten välinpitämätön asukas olenkaan ollut. Enhän minä ole ollenkaan käyttänyt aikaa pohtiakseni onko pesutuvalla väärinkäyttöä (”onko kukaan siis tarkastanut, tai voidaanko sitä valvoa, ettei siellä kukaan pese kavereidensa pyykkejä?”). Mä ehkä vaan kuvittelin, mutta luulen, että katseet kohdistui minuun (siksi, että olin nuorin). Kyllä sen tietää, millaisia nuoret ihmiset ovat, sellaisia holtittomia, juuri niitä gangstereita, jotka pesevät pesutuvassa kavereidenkin pyykit. Yritin epätoivoisesti ilmeilläni viestittää (koska vanhat ihmiset ovat tollai jengissä vähän pelottavia), että minä en edes käytä pesutupaa omiin tarpeisiin, vielä vähemmän kavereideni. Mä varmaan näytän sellaiselta vaimokkeelta, joka pesee poikaystäviensä (siis ei niin, että niitä ois monikossa!) kalsarit. No en oo.
Huonoa osakasomaatuntoa lievittääkseni, lupasin, että mun tosi mukava naapurintäti saa käyttää mun ullakkokomeroa, ja laittaa siihen oman lukon, kunnes tarviin sitä. Yhtiökokous oli hieno kokemus. Ja nyt tiedän, että rupean vähän tarkemmin kyttäämään epämääräisiä mahdollisia pyykkäreitä.
2 Comments:
At 12:43 AM, Anonymous said…
Et varmaan saa komeroasi enää takaisin, mutta rauha säilyy rapussa. Ainakin kunnes leviää huoli siitä, että joku ehkä väärinkäyttää rappua...
At 8:50 AM, Anonymous said…
Uuh, taloyhtiöissä on just tollasta. Mun alakerran naapuri asuu melun polttopisteessä ja tekee kaikki talonyhtiön työt. Siis sen kämppään (mut ei kenenkään muun koko talossa) kuuluu kaikki melu autotalleista, saunasta ja mun luota. Ja esim. meiltä kuuluu tietty jatkuvaa meteliä (mikä on sillai ihmeellistä, että sitä melua vaikuttaa kuuluvan myös silloin kun kukaan ei oo kotona, koska meillä ollaan hiton vähän paikalla). Mä luulen, että asumiseen kuuluu toi huono omatunto ja yleinen ahdistus. Oon haaveillut muuttamisesta vuokralle ja keskustaan, johonkin isoon taloon, jossa en tietäis naapureista mitään, eikä tarttiskaan.
Post a Comment
<< Home