Koirankakka ja mummokehitys

Ehdotan, että kansanäänestämme itsemme osaksi vaikka Arubaa. Tää keli on ihan paska.

Pari päivää sitten oli kuitenkin vielä kuivaa maassa, ja tein aika pelottavan havainnon. Tiedätte, miten ihminen aina välillä saa sellaisen moment of clarity, jolloin tajuaa olevansa aikuinen, tai ainakin vähän vanhempi. Kun olin pieni, maistoin joskus äidin kahvista, ja se oli ihan käsittämättömän pahaa. Nyt lataan keskivertokuluttajaa enemmän rahaa kahviin joka päivä, ja raahaan sitä ulkomailta asti, ja työllistänpä vielä matkustelevat kaverinikin täyttämään mun Starbucksin French Roast –varastoja.
Kaljan kanssa oli aika sama juttu. Joskus sai maistaa jonkun lasista (siis pienenä, ei tyyliin viime viikolla) olutta, ja muistan vannoneeni, että tuotahan en ikinä vapaaehtoisesti juo. No, toisin kävi. Viinin makuun en oikein päässyt, kuin vasta täysi-ikäisenä, mutta nyt en muuta joisikaan (no siis paitsi sitä kahvia).
Toinen hetki, jolloin ikänsä, kypsyytensä, aikuisuutensa tai miksikä nyt haluammekaan sitä kutsua, havaitsee, on se kerta, kun ymmärtää ensimmäistä kertaa äitinsä opit. Siis oikeasti ymmärtää. Jossain vaiheessa elämäänsä aikuinen ihminen ymmärtää, että äiti tietää aina kaikissa asioissa parhaiten. Siis poikkeuksetta. Ja äidiltä saa aina oikean tuen ja vastauksen kaikkeen. Toinen tähän liittyvä asia, joka hämmentää, on se, että väistämättä ihminen jossakin vaiheessa huomaa sanovansa samoja asioita kuin äiti joskus aikoinaan, ja tarkoittavansa niitä.

Muistan tarkasti, miten joskus tultiin kotiin, ja sanoin: buu, ei ole tullut mitään postia!, koska pikkutyttönä oli mahtavaa saada postia! Se oli jännittävää. Oli uutta Suosikkia, kirjekavereita Japanissa (tai no, mä muistin aina kirjoittaa niille kerran, ja sitten laiskistuin. No haloo, mitä voi odottaa? Ei silloin ollut sähköpostia, se kirje piti kirjoittaa paperille! KYNÄLLÄ!) tai vaikka postikortti jostain kaukaa. Siihen äitini aina sanoi: no sehän on hyvä, koska eipähän ole sitten laskujakaan. Musta se oli kamalan tylsä ja typerä asenne. Mitäköhän mä ajattelen itsekseni nykyään kun tulen kotiin, ja eteismatolla makaa ainoastaan Kyrkpressen? ”No, sehän on hyvä, koska eipähän ole sitten laskujakaan”.

Mua ei suinkaan haittaa muuttua äitini kaltaiseksi, koska äitini on ihan paras ja mahtava. Mutta nyt huomasin, että mä oonkin ohittanut äiti-asteen ja mennyt suoraan mummoputkeen. Kuljin Punavuoressa, ja kadulla parin metrin välein oli kolme isoa koirankakkakasaa. Yhtäkkiä kuulin äänen, joka kamalalla jäkättävällä, nalkuttavalla sävyllä manasi ”pakkoko ne siihen on noi paskat jättää, onko jotenkin aivan ylivoimaisen vaikeaa poimia kakkaa pussiin, pitäisikö aivan jokin älykkyystesti järjestää ihmisille, jotta voitaisiin selvittää, että ovatko he kykeneväisiä toimimaan yhteiskunnassa siinä määrin, että heille voi antaa koiran, jos ei halua poimia kakkoja, ei pidä hankkia koiraa… jäkäjäkäjäkä…”. Katsahdin ympärilleni. Ei siinä mitään nalkuttavaa akkaa missään mun lähellä ollut. Se olin minä.

Mä lipsahdin nalkuttajamummoksi. Ei mua oikeasti nyt niin paljon voi haitata joku koirankakka, että musta tulee nalkuttaja. En mä ikinä ennenkään mihinkään tuollaiseen ole kiinnittänyt huomiota. Mitä mulle on tapahtumassa?! Onko tää joku vääjäämätön kehitys, jonka kaikki ihmiset kokevat? Että jonain aamuna vaan tuleekin sellainen selittämätön tarve nalkuttaa, ja kirjoittaa yleisönosastokirjoitus koirankakasta? Niin, että jos please viitsisitte poimia ne paskat mukaanne, niin en sekoa. Kiitos.