Nimmariporsas

Ohh, taas se on tapahtunut. Mut on orjuutettu paineella ja puheella. Kaikki tietää tän ilmiön. Otollisena esimerkkinä toiminee capri-housut. Kun capri-housut tuli muotiin niin se oli mun mielestä ihan tajuttoman rumaa. Mutta annas olla kun silmä tottuu, niin yht’äkkiä niitä ostaa itselleen tukuttain (capri-tukusta, joo). Sama juttu käy monesti huonolla uudella biisillä. Siitä ei tykkää ensin, mutta sitten Kiss ja NRJ soittaa sitä jatkuvasti ja siihen ihastuu. Mä olen muka aina olevinani niin fiksu etten mene niin helppoon. Ja sitten mä oon aina väärässä. Uusin on Sudoku. Eihän sellanen numeroruudukko VOI olla mieleenkiintoista, I just don’t get the hype (ei se Tino Singhin "Hype". Vaikka en mä kyllä sitäkään ihan tajua). Nyt mä sitten päätin että kai sellaista voi kerran kokeilla kun KAIKKI kerran tekee niitä. Ja nyt mä oon ihan hooked.

Sama kävi Harry Potterin kanssa (mikä on jo huolestuttavampaa). Piti vaan vähän selaista sitä, jotta pysyy mukana watercooler-keskusteluissa (in all honesty missään mun työpaikassa ihmiset eivät ole puhuneet watercoolerilla koskaan mistään. Ei watercoolereita just ees oo. Watercoolerit on myytti. Paitsi jos niitä ruvetaan sikana hypettämään ja mainostamaan, jolloin mä varmaan ostan niitä neljä himaan.). Kaksi päivää myöhemmin katsoin ylös ja kirja oli luettu. (335 sivua 48 tunnissa. Jep, neiti salamalukija.)

Kaksi keikkaa tänään. Heitin pienen katastrofikeikan ensin Sellon Fenniaravintolassa jossa oli joku naisenergiaa Saulin puolesta-ilta. Heti kun tulin paikalle tiesin ettei stand up tule toimimaan täällä, ei mitään saumaa. Tila, tilaisuus, tunnelma, valaistus, etäisyys yleisöön, kaikki enteili kuolemaa. Tai no kuolema ja kuolema, kyllä kai kaikki ne neljä jotka kuuntelivat myös nauroivat. Mutta hienointa oli että kun tulin ravintola Fenniaan, eräs vanhempi herra (noin kuusissakymmenissä) huusi kovaa "Siinä sä olet, Lotta Backlund!". Häkellyin ja nyökkäsin. Mies halusi nimikirjoituksen ja valokuvan. Oli kuulemma saanut Ismo Leikolankin nimmarin kerran. Se oli tullut sinne sitä varten että hakee minun nimmarin. Mutta nimmari ei riittänyt, vaan sitten mun piti (I’m not making this up) piirtää hänelle porsas. Hän on kuulemma kerännyt jo 12 000 porsaskuvaa eri ihmisltä, ja julkaissut niistä kolme kirjaa. Sitten piti vielä allekirjoittaa lappunen jossa luki että hän saa sitten seuraavassa possukirjassa julkaista myös minun sikapiirustukseni. Espoohan on aivan absurdi paikka.

Keikka Cuplassa meni sitten jo paljon paremmin. Siellä on aina ihan mielettömän kiva esiintyä. Yleisö on lähellä, lava on matala, tunnelma aina hyvä ja yleisö loistava. Cuplassa oli yksi älyttömän tutun näköinen mies, jota puolimoikkasin (sivistynyt sosiaalinen maneeri joka on enemmän kuin katse ja hymy, mutta vähemmän kuin tervehdys. Siltä varalta ettei ehkä tunnetakaan. Etten taas moikkaile jotain Kotikatu-näyttelijöitä). En saanut millään päähäni kuka se mies on. Kunnes äsken tajusin että se oli ihan identtinen korispelaaja Rick Foxin (kuvassa) kanssa. Paitsi siis valkoinen. Eli ihan tajuttoman komea. Ja ei siis millään tavalla yhtään tuttu. Harmi.


Ja voisiko joku viisas ihminen nyt sanoa mitä sen bändipojan kanssa pitää tehdä? Millä verukkeella mä otan siihen yhteyttä?! Se on tosi ihana! In a (not at all) related story: Kesäjuristi soittelee tai tekstailee nykyään joka ilta. Kyselee miten gradunkirjoittaminen menee. Todella huomaavaista. Koska sehän on ainoa asia joka hänellä on mielessä, tietysti: Mun akateeminen hyvinvointi. Joo. Voi pikkuista.