My so called life

On olemassa supermielenkiintoisia kokouksia. On olemassa supertylsiä kokouksia. Ja sitten on olemassa niitä, joissa pohtii josko kahvikupinsirpaleella saisi harakirin (tai joukkomurhan) tehtyä, ja joiden aikana ehtii laskea rakkausprosentit (muistatteko rakkausprosentit?!) kaikkien tuntemiensa miesten (ja muutaman tuntemattomankin) kanssa.

Ote kokouksesta. Keskustelun aiheena tilanvaraus:
Virkamies: ”…tilan voi perua xx päivämäärään mennessä, eli ei tässä vielä olla paholaisen kanssa sopimusta allekir…”
Puheenjohtaja: (Keskeyttää) Ei! Paholainen pukeutuu Pradaan! (toim. huom.: What the fuck?!? Veikkaan että kyseessä oli vitsi. Tai Tourette’s. Vaikea sanoa. Virkamies hymyilee kohteliaasti ja jatkaa)
Virkamies: …eli jos perumme xx päivämäärään mennessä, tämä ei maksa meille penniäkään”.
Varapuheenjohtaja: Senttiäkään siis, hahhahhhaaa! vanhempi herra höröttää.

Tuo ote ei tosin kuvaa kokousta ollenkaan, koska toi oli kokouksen kohokohta. Toi oli ratkiriemukasta. Siis verrattuna muuhun kokoukseen. Kaikki on niin suhteellista.
---

Klo. 14 Kokousta on kestänyt tunti, ja menemme esityslistan kohdassa 5. Kohdat 1-4 oli kokouksen järjestäytymistä.
Klo. 14.41 Esityslistan kohdassa 7. Kohtia yhteensä: 18.
Mitä jos tää kokous ei lopu ikinä? Mitä jos täältä ei pääsekään koskaan pois? Mun pitäisi aloittaa eduskuntavaalikampanjointi viimeistään vuodenvaihteessa, mitä jos mä oon silloinkin vielä täällä?!? Lähetin kaiken varalta vaalipäällikölleni tekstarin, jotta se tietää missä olen. Eli tarkemmin sanottuna mistä ruumiini löytyy mikäli käy ilmi että tylsyyteen voikin kuolla.