Paluu

No niin, take’s over, the break’s over (piste sille, joka tietää mikä bändi). Tänään tuli kuumotusta suorassa radiolähetyksessä, siitä että blogitauko oli venähtänyt liian pitkäksi. Olin vieraana Radio X3M:n uudessa iltapäivässä, jossa oli ihan mahtava meininki. Pakko ruveta kuuntelemaan useammin, juontaja-Anna oli ihan huipputyyppi.

Jotta blogi toimisi myös itselleni dokumentointivälineenä, pakko tehdä nopea kertaus siitä, mitä viime kuukausien jälkeen on tapahtunut.

Olin ikimuistoisella matkalla Oxfordissa, Ditchley Foundationin konferensissa. Älyttömän mielenkiintoisia ihmisiä ja keskusteluja, aivan huisissa puitteissa. (Käytinkö mä oikeesti äsken sanaa huisi? Jesus). Saavuin Heathrow’lle perjantaiaamuna, ja vastassa oli autonkuljettajaherra, kyltti kädessä. Suoraan terminaalin ulkopuolella odotti uusin, ja hienoin näkemäni mersu. Minä takapenkille, matkalaukku takaluukkuun, ja ukko etupenkille. Siellä istuskelin, ja nautiskelin maisemista. Jossain vaiheessa käännyttiin soratielle, ja kohta edessä aukeni järjettömän kokoinen kartano. Kun auto kurvasi talon (öhh, tai talon ja talon…) eteen, pyyhkäsi sieltä sakkia samantien vastaan. Yksi vei laukun mun huoneeseen, toinen kysyi ottaisinko kahvia vai teetä, ja kolmas toivotti tervetulleeksi. Ennen kuin edes olin ovista sisällä. Viikonloppu oli aivan ainutlaatuinen, mä voisin NIIN käydä siellä joka viikonloppu keskustelemassa viisaiden ihmisten kanssa. Kaikki olivat todella mielenkiintoisia ja menestyneitä ihmisiä, ja heidän kanssaan oli erittäin mielenkiintoisia keskusteluja. Lauantaina käytiin päivällä myös Oxfordissa pari tuntia, joten sain Starbucks-varastoa kartutettua.

Kartanoelämä sopi mulle tosi hyvin. Ennen jokaista lounasta ja illallista oli drinks in the white drawing room. Näin jo itseni kreivittärenä, jossain nummella, Burberry-vaatteissa ja saappaissa. Sitten katsoin tarkemmin, ja näin itseni NUMMELLA. SAAPPAISSA. Ja unelma meni nopeasti ohi.



Kartano. Zoomi ei riittänyt, että oisin saanut koko talon kerralla...


Itäsiipi



Länsisiipi; yläkerrassa on mun makuuhuoneen ikkuna.


Kyllä, siellä oli oikeasti tällainen



Takapiha. Onko piha ehkä väärä sana?



Etupiha ja tiluksia


Oxfordissa oli monta ihanaa kirjakauppaa, ja sain siellä menemään sekä aikaa että rahaa, ja enemmänkin olisi mennyt, ellei aikataulu olisi rajoittanut. Sieltä tarttui mukaan myös ehkä elämäni tähän asti uskomattomin lukukokemus. Kirjan nimi on Extremely Loud and Incredibly Close, ja sen on kirjoittanut Jonathan Safran Foer. Uskomaton. Sanat ei riitä.

Kävin joulukuussa myös Sveitsissä. Joulukuussa olikin yhtäkkiä aikaa tehdä vaikka mitä, koska sanoin itseni irti NRJ:lta marraskuun lopussa. Käyttämättömiä lomia oli sen verran, että loma alkoikin samantien firman pikkujoulujen jälkeen (joita mä kutsuin mun läksiäisiksi, mutta kukaan muu ei kutsunut). Lausannessa olin käymässä eräänä päivänä Starbucksissa (duuhh) (ja oikeasti mä teen matkoillani MUUTAKIN kun hengaan Starbuckseissa, tää nyt vaan sattu tapahtumaan siellä), ja minulle selvisi että tämä blogi alkaa selkeästi jo saavuttamaan kansainvälisen valtamedian mittasuhteet. Siellä olin; keskellä vierasta maata, vieraskielisten ihmisten keskellä, kun yhtäkkiä nuori nainen puhui mulle: ”Moi Lotta. Mä luen sun blogia joka päivä”. En saanut mitään fiksua sanottua, koska hämmennyin, ja annoin näin ollen lukijalleni aivan idari-kuvan itsestäni. Great.

Tammikuun alussa aloitin uudessa työpaikassa. Sen hedelmät alkavat näkyä Nelosella ensi maanantaista lähtien, aina arkisin klo 19.55. Esimakua on jo osoitteessa www.nelonen.fi/b-studio.

Melkein oli uutta kerrottavaa henkilökohtaisen elämän puolelta, mutta mut dumpattiin ennen kuin oikein ehti alkaakaan. Status Quo siis pysyy.