Endorsements

Jos sua pyydettäisiin mainostamaan tuotetta, josta et varsinaisesti olisi ihan liekeissäsi, lähtisitkö?

Mä en oikeastaan henkilömarkkinoinnissa ole valtavasti mainoksen uhri. Tarkoitan, että en todennäköisemmin osta uutta ripsiväriä siksi, että sitä mainostaa vaikka Penelope Cruz, kuin jos näkisin ihan normaalin ripsarimainoksen. Se, että Puff Daddy ja Jessica Simpson tukevat endorsement-tyyppisesti ProActive-naamarasvaa tv-shopissa, ei saa mua ostamaan sitä. Mutta sen täytyy toimia, miksi muuten yritykset valtoimenaan yrittävät saada julkkiksia mainoksiinsa ja tukemaan tuotteitaan?

Toisissa asioissa kuitenkin tietyn ihmisen vakuus siitä, että joku asia tai tyyppi on hyvä, voi olla tosi ratkaisevaa. Tottakai on helpompaa mennä treffeille vaikka kaverin kaverin kanssa, koska sehän on selkeästi läpäissyt jonkinlaisen seulan. Sen täytyy olla normaali ja kiva ihminen, koska se on mun kaverin kaveri. Tai töihin on helpompi ottaa joku, jota joku tuttusi tai muuten arvostamasi henkilö suosittelee. Rekrytoitavahan on jollekulle jo onnistunut osoittamaan mainioutensa. Tää toimii tietysti myös toisinpäin, sillä jos joku ihan mulkku tyyppi tarjoaa sulle töihin kaveriaan, niin ethän sinä sitä todennäköisesti vakavasti harkitse: ”salee itekin urpo, jos se on tuon kaveri”.

Siksi pettymys onkin aina suurempi, jos joku ”suositeltu” tyyppi tai tuote ei olekaan niin hyvä kuin olisit toivonut. Ja tämä koko vuodatus oli esiselitystä tällaiselle nimenomaiselle tapahtumalle:

Olin taannoin kirjakaupassa, ja käteeni osui pokkari, jonka kannessa oli mm. varjokuva New Yorkista. Oon vähän heikkona New York-kirjoihin, joten otin kirjan käteeni tutustuakseni. Ulkoiset merkit viittasivat chick lit-kirjaan, mikä ei kauheasti sytyttänyt. Mun chick lit-kiintiö taitaa olla täynnä, teini-iässä on tullut varmaan luettua liikaa Marian Keyesin kirjoja. Takakannen kuvaus viittasi vielä vahvemmin kyseiseen genreen, mutta sitten! Huomasin kannessa pienen endorsementin. Zadie Smith oli lukenut kirjan, ja sanonut: ”A lovely, funny, melancholy stroll through twenty years of a woman’s life – and when I’d finished it, I wished I was getting twenty more”. Okei! Mahtavaa! Jos upea, lahjakas Zadie Smith puhuu noin kauniisti kirjasta, sen täytyy todellakin olla hyvä! Jos Zadie olisi halunnut jatkaa kirjan lukemista loputtomiin, sen täytyy olla jollakin tavalla erityislaatuinen lukukokemus. Niinpä ostin kirjan, tietysti. Ja nyt luin sen. Damn that Zadie Smith! ”Wished I was getting twenty more”… Hmpfh, paskat. Kirja oli keskinkertaista chick lit'iä, ja mä olin mitannut sitä Zadie Smith-mittapuulla, ja se lienee virhe. Jos olette lukenut tän kirjan, Melissa Bankin The Wonder Spot, niin kommentoikaa oma mielipiteenne!