Akrobatiaa ja Turku

Yleensä mä nukun kaikki keikkamatkat. Istahdettuani junaan, bussiin tai vaikka autoon, kestän hereillä ehkä KORKEINTAAN puoli tuntia, jonka jälkeen nukahtaminen tapahtuu. Jotenkin se liike ja monotoninen hurina nukuttaa mut samalla tavalla kuin se nukuttaa pienet lapset. (Senkin takia on ehkä hyvä, ettei mulla ole ajokorttia, koska miksi mun reaktio olisi yhtään erilainen vaan siksi, että mä istuisin ratin takana?). Perjantaina matkalla keikalle heräsin kuulutukseen, että kohta ollaan perillä Turussa. Rupesin salakuuntelemaan keskustelua, jota viritettiin takanani. Nuoren miehen viereen oli istunut vanhempi herra, joka ehkä koko matkan oli kerännyt rohkeutta alkaa iskeä tarinaa. Nuori mies kertoi lukevansa tenttiin. Mitä hän opiskelee, herra kysyi. Mä voisin vannoa, että se vastasi akrobaatiksi. ”…kolmatta vuotta. Sitä opiskellaan ammattikorkeakoulussa, ja siihen kuuluu paljon fysiologian opintoja…”. Akrobaatiksi?! Ammattikorkeakoulussa? No nyt ollaan duaalimallissa menty jo hieman pitkälle, kun ammattikorkeakoulussa luetaan jo akrobaatiksi! Päässäni jo hahmottelin vihaista kansalaiskirjettä opetusministerille (”Arvoisa ministeri Virkkunen, minä olen huolissani kansakuntamme tulevaisuudesta, ja verorahojeni tarkoituksenmukaisesta allokaatiosta…”). Sitten mä tajusin, että se puhuu jostain naprapatiasta, ja että se ehkä opiskelikin naprapaatiksi. Heti herättyäni en oo ehkä ihan terävin veisti laatikossa.

Paluumatkalla bussi ajoi sitä uutta tietä. Tiedättekö miten paljon se oikeasti koostuu tunneleista? Se on tunnelia tunnelin perään. Ei ihme, että sen tekemiseen on mennyt jotain satoja vuosia. Ja jos siinä oikeasti on ollut tiellä niin järjetön määrä kalliota, että pitää tehdä kilometritolkulla tunnelia, niin kävikö kellään mielessä, että ehkä Jumala ei vaan halunnut, että ihmiset kävisivät Turussa?

Lauantaina olin keikalla Kouvolassa, joka on hiljaisin kaupunki missään.