I pitty the fool

Purin vaatekasan mun tuolilta kotona. Kesti varmaan tunnin, ja huomasin että mun vaatteet eivät ihan oikeasti enää mahdu mun vaatehuoneeseen. Mun on pakko muuttaa. Mutta se mikä oli mahtavaa, oli että tein upeita löytöjä! Esim. yhdet mustat housut jotka ovat juuri sellaiset mitkä mä tarvitsen! Mutta mä olin selkeästi osannut ennakoida, ja ostanut ne jo viime syyskuussa, sitten vaan unohtanut että mulla oli ne! Wunderschön! Sama kävi punaisella ja pinkillä pikeepaidalla, ne oli just sellaiset mitkä mä haluan!

Mä olen siis täysin kotihengetär. Järjestin vaatteeni ja imuroin (naapureiden iloksi puoli kymmeneltä). Olin ihan varma että joku naapuri (turkkilaiset) kävisi valittamaan (ei ne sitä kyllä ikinä ole tehneet), ja valmistelin imuroidessani pahansisuisen ja puoli-ilkeän ripityksen jolla voisin kontrata valitukseen. (”Anteeksi nyt vaan, mutta mä teen sitä ja tätä ja tuota (kunnallisia luottamustehtäviä etc muuta supertärkeätä) ja en aina PÄÄSE kotiin ennen yhdeksää ja kyllä teiltäkin tulee meteliä, kakarat huutaa koko ajan ja eikö niillä ole nukkumaanmenoaikoja yhtään ja voitteko laittaa niitä teletappeja hiljaisemmalle”). Ei ne tietenkään mitään valittanut (ei oo varaa, kts Teletappihelvetti). Tällaiseen mielikuvitustilitykseen kyllä lietsoutuu mukaan aivan uskomattomalla antaumuksella, mutta kun on tosipaikka kyseessä ei sanaa saa suustaan! Kävin naapurin kuppilassa eräänä sunnuntaina hakemassa pizzaa. ”Aaah, sinä olla naapurityttö”. Joo, olen. ”Hehe, meiltä kuuluu paljon meteliä?”. Hehe… No, ehkä vähän (toim. huom: ”ehkä vähän”!?! VÄHÄN? What the fuck?!). ”Lapsella on kova tempperamentti, hehe”. (No joo, on. Ja vaimolla kanssa. Ja huono kuulo taitaa olla koko perheellä myös, volyymeista päätellen). But how pussy am I? Vastaus: ”Joo ei se mitään”. Mulla ei mielestäni ole enää ikinä oikeutta valittaa mun naapureista, koska a) en saanut sanaa suustani tilanteessa jossa olisi kohteliaasti voinut asiasta mainita kun kerran naapuri sen itse otti puheeksi, ja b) niiltä saa sikahyvää pizzaa.

Opetuslautakunnan puheenjohtaja ja kaverini Tuomas kertoi että oli yhtenä päivänä kuunnellut NRJ:ta, ja sieltä oli tullut mun uutiset (tai siis eivät minun uutiset, vaan ihan yleiset uutiset, mutta mun tekemät ja lukemat) (I know, big challenge). Tein ensimmäistä kertaa uutiset sinä päivänä, ja skuuppasin välittömästi. Tuomas nimittäin kuuli NRJ:lta Kepun ryhmän kriisikokouksesta. Hän ei ollut uskoa korviaan, vaan surffahti siltä istumalta STT:lle, jossa ei vielä ollut asiasta havaintoakaan. Vahvistuksen hän sai vasta soitettuaan eduskuntaan. Me siis uutisoitiin jostakin asiasta ennen STT:a. NRJ ei siis suinkaan ole enää vain Suomen hittiasema numero yksi, vaan myös Suomen uutisasema numero yksi. Turn to us for hit music and the latest scoops.

Kelatkaa että mä olin pienenä ihastunut Mr. T:hin. What was I thinking? I pitty the fool. Me, that is.