Isopäinen valkolakki

Kohtaa on Toukokuu. Ihan noin vaan, yhtäkkiä. Kevättunteetkin ovat pinnassa, hormoneja ja ihastumista. Ihanaa.

Perjantaina käytiin hautaamassa Kuka Mitä Häh? –ohjelma. Mahtava ilta kaiken kaikkiaan. Alkudrinkit Wavessa, illallinen Olive’sissa Tehtaankadulla ja jatkot Lostarissa. Olivesin ruoka oli mahtavaa. Mä oon niin huono asiakas, koska munhan olisi pitänyt antaa tää palaute heille, eikä täällä blogissa. Hmm. Hetkinen.

4 minuuttia myöhemmin. Googlasin ravintolan, ja löysin heidän sähköpostiosoitteen. Laitoin meiliä heillekin. Niinhän se pitää tehdä. Positiivista palautetta tulee annettua aivan liian harvoin.

Todistusaineistoa illasta:



Juontaja-Mikko. Mistä tunnistaa ammattivalokuvaajan? Siitä, että heijastaa itsensä kuvattavan aurinkolaseista, tietty.



Alkudrinkit Wavessa.



Illallinen Olive'sissa. Kuvassa Mikko, Pirjo, Riikka, Juha, Marko ja Nelosen Meira.



Kuka, Mitä, Häh? -vakioraati. RIP.

Huomenna on vappu! Jee! Vappu on aina hauska. Monia ahdistaa pakkojuhlimispyhät, ja niin muakin osittain. Juhannus on mulle pahin. Silloin pitäisi olla jossain maalla, ja mä en yhtään halua. Viime juhannuksen vietin Lausannessa, joka olikin paras juhannukseni ehkä ikinä. Uusivuosi taas pitäisi jotenkin viettää aina suunnattoman tajunnanräjäyttävässä seurassa ja ympäristössä, ja sitten kuitenkin sataa loskaa vaakatasossa ja joku on sammunut lumihankeen (yks Jani) ja joku ampuu raketin sisään jonkun käsilaukkuun (mun äiti). On aina ohjelmanumero ja stressinaihe tehdä suunnitelmat uutta vuotta varten.

Mutta vappu on eri asia. Vappuna on lähes aina hauskaa. Vappuaatto on etkoilua, ja suuri hauskuus alkaa vappupäivänä. Silloin on aina ohjelmaa, nimittäin maailman paras sillis Kaisaniemessä. Pateterna on ryhmä opiskelukavereita, joiden seurassa vuosi toisensa jälkeen on jättihauskaa, täydellisissä puitteissa.

Turhamaisena ihmisenä, ainoa murheenkryyni on tietysti pipotukka. Kaivoin juuri esiin ylioppilaslakkini. Tämä on sen kahdeksas vappu, ja nyt jo se on kellastunut ja toisessa reunassa on punaviinitahroja. Mutta kaikki tahrat ja liat ovat tarinoita. Niitä ei vaan ihan kaikkia ihan kristallinkirkkaasti muista. Lauantain Presso kirjoittaa vinkkejä siitä, miten valkolakkia voi puhdistaa. Artikkelissa sanotaan että on kahta eri koulukuntaa: yhden mukaan lakkia ei saa koskaan pestä, toisen mukaan sitä pitää kunnioittaa niin, että se ei koskaan likaannu. Mä kuulun ekaan, osittain siksi että olen kamalan laiska, ja aina viimetingassa kaivamassa hattua komerosta.

Mun lakkini on muutamaa kokoa liian iso, ja mä siinä näytän ihan veturinkuljettajan ja leipurin isopäiseltä lemmenlapselta. Mulla on tosi iso pää. Valitin siitä kerran äidilleni, ja hän lohdutti minua sanomalla: ”Mutta sulla on aina ollut iso pää”. Kiitos, nyt tuntuu jo paremmalta.