Julkkisehdokas

Tämän päivän Hesarissa oli juttu Jani Sievisestä ja Joona Puhakasta. Lehdessä on juttusarja, jossa kerrotaan aina samaa aikaa kahdesta eurovaaliehdokkaasta, jotka kisaavat samoista äänistä. Viimeksi taisi olla Ukko Metsola ja Pilvi Torsti, jotka molemmat brändäävät itseään asiantuntijoina. Tänään oli siis kaksi urheilijaa.

Mietin julkkisehdokasjuttua paljon viime eduskuntavaalien alla. Mua ahdisti, että mut silloin tällöin laitettiin julkkisehdokaskategoriaan, koska a) en pidä itseäni mitenkään julkkiksena (se on pääasiassa termi jota käytetään jostain tähtitanhukisojen missiosallistujasta tai tosi-tv-popparista tai tunnetusta näyttelijästä tai jotain. Siis oikeasti kuuluisista ihmisistä), ja b) mähän olen oikeastaan ihan perusbroileri. Liityin Kokoomusnuoriin 15-vuotiaana, tahkosin läpi joka helvetin luottamustehtävän Kokoomusnuorissa, niiden pohjoismaisessa kattojärjestössä, Nuorten Pohjoismaiden Neuvostossa, omassa ylioppilaskunnassani, Suomen Ylioppilaskuntien Liitossa ja kunnallisella tasolla. Olin siis NIIN perusbroileri kun olla voi. Sitten kuitenkin jossain vaiheessa tein osa-aika-ammatinvalinnan, joka toi mukanaan silloin tällöin tv-esiintymisen tai lehtijutun. Voilá: olinkin julkkisehdokas, enkä vakavasti-otettava-ehdokas. En mä tarkoita, että broilerit pitäisi ottaa yhtään sen vakavammin, mutta yleensä otetaan. Niistä tehdään jopa valtiosihteereitä. Itse asiassa JUURI niistä tehdään yleensä valtiosihteereitä. Olin siis vahvasti sitä mieltä, että ei ole aina julkkisehdokasta titteliin katsominen, koska alla saattoi olla pätevä, ajatteleva ihminen, jonka voisi ottaa yhtä vakavasti kuin kenen muun tahansa ”tavisehdokkaan”. Olen siis yrittänyt tämän takia suhtautua avarakatseisemmin myös julkkisehdokkaisiin, ja olla teilaamatta heitä heti osaamattomina. Mikä yksinoikeus broilereilla ja politiikkaan vihkiytyneillä sitä paitsi mukamas edes on politiikkaan? Ihan niin kuin ei voisi tajuta asioita jos ei ole seurannut niitä likeltä vuositolkulla.

Mutta kappas vaan, taas jäin aamun hesarin äärellä kiinni itselleni. Ajattelin, voi ei, ne kyselee niiltä salee tosi vaikeita, ja sit ne ei osaa vastata (niin kuin NYT-liite aina tekee, ihan tahallista ilkeyttään, ja sitten nauretaan Maria Guzeninalle kun sillä menee kaksi taulua sekaisin tai jotain). Tietenkin kysyivät. Paitsi että eivät vaikeita. ”Mikä on yhteispäätösmenettely?”. Kysymys, jonka vastauksen tietää varmaan suuri osa kansalaisistakin; ainakin ne jotka edes joskus ovat vaikka lukion tunnilla perehtyneet EU:n päätöksentekoon. Mutta ei Jani Sievinen. Okei, tietenkin olisi plussaa jos ehdokas tietää, miten päätökset EU:ssa syntyvät. Toisaalta: miten sikaa kysyä tollasta. Ei kysytty Ukolta ja Pilviltä tuota. Niiltä kysyttiin oikeita substanssikysymyksiä, ei niille pidetty mitään yhteiskuntatietouden pistareita. Jopa päämedia siis suhtautuu vähän läpällä julkkisehdokkaisiin, miksipä ei siis kansalaisetkin? Mutta kuten sanoin, jäin itselleni kiinni tekeväni samoin. Ainakin asetin riman alemmaksi. Ahdistus iski heti ensi palstamilleillä. ”Toivottavasti ne osaa, toivottavasti ne ei nolaa itseään”. Onhan se nyt kamalaa, että ajattelee noin. Ei kai yhdenkään puolueen pitäisi asettaa ehdokkaita, joiden puolesta saa hätäillä substanssihaastattelussa? Ja kuinka paljon alemmas asetin heille rimankin! ”Katos vaan, toi Joona Puhakka on kuullut Lissabonin sopimuksesta, hienoa!”. Siis haloo! JOKAINEN on kuullut Lissabonin sopimuksesta, jos on lukenut yhdenkään päivälehden tai katsonut yhdenkään uutislähetyksen viimeisen parin vuoden aikana. Suuri osa kansalaisista tietää jopa pääpiirteittäin mistä se kertoo, tai ainakin jotain sen sisällöstä, ellei muuten niin Irlannin äänestämisien myötä.

Joona Puhakka sanoi tosi fiksusti haastattelussa: ”Ei entistä uimahyppääjää olekaan syytä äänestää, mutta Joona Puhakkaa on”. Ja niinhän se on. Julkkisehdokaskin pitää arvioida yksilönä, niin kuin kaikki muutkin ehdokkaat. Ehkei pidä kärsiä suhteettomasti koko loppuelämäänsä siksi, että aikoinaan oli poikkeuksellisen lahjakas jossakin asiassa. Ei se lahjakkuuden määrä ihmisessä mikään vakio ole, että ”jos se osasi uida tosi kovaa, niin se ei varmaan ole kovin fiksu”. Pilvin pimein ehdokaslistoilla on ehdokkaita, joiden kovin näyttö tai titteli on ”peruskoulu suoritettu”, ”reservin upseeri” tai epämääräisesti ”projektipäällikkö”. Mikä heidät muka automaattisesti tekee niin päteviksi, ettei heidän asiantuntemustaan tarvitse kyseenalaistaa ja dissata?

Tästä nälkävuoden mittaisesta puolustuspuheesta huolimatta, voin kuitenkin paljastaa, etten aio äänestää jutun haastateltavista kumpaakaan. Enkä ketään muutakaan julkkista. Mutta toivon heille samoja lähtökohtia kuin kelle tahansa muulle kauppatieteiden kandidaatille tai yrittäjälle.

Ja jos ketään kiinnostaa, niin itse äänestän Ukko Metsolaa, ja suosittelen sitä muillekin.