Ei ollut sämpylää, otin kaljaa

Suomen Kuvalehti kirjoitti taannoin kahdesta Helsingin kaupungin virkamiehestä jotka olivat tehneet työmatkan Romaniaan selvittääkseen mitä Helsingin kerjäläisongelmalle voitaisiin tehdä (se selviää ainoastaan tekemällä työmatka Romaniaan, kai). Reissussa sitten nämä ukot olivat kuitenkin vaan juopotelleet ja olleet kännissä työajalla, kertoo lehti. No onhan se noloa ja naurettavaa (Mike Pohjola bloggasi asiasta loistavasti blogissaan), mutta olisivat vaan sanoneet, että Anteeksi, olinpa tyhmä, arvostelukyky petti ja nyt nolottaa. Antakaa anteeksi, parannan tapani. Asia olisi varmaan unohtunut piakkoin. Mutta ei, miesten tiedotuslinja oli: Mitään ei olla otettu. Se on ehkä vähän huono tiedotusstrategia siihen nähden että siinä lehtiartikkelissa oli valokuvia ja todistajanlausuntoja. Nyt sitten toinen niistä virkamiehistä, turvallisuus- ja valmiusosaston päällikkö Hannu Hakala eroaa tehtävistään. Ei erolla mitään tekemistä tämän skandaalin kanssa ole, tietenkään, hän sanoo. Mies äityy vielä selittelemään. Se on aina pahinta, koska se on yleensä tosi ankeaa ja myötähäpeää herättävää. Hän sanoo, että oli ollut koko päivän ilman ruokaa, ”koska paikallisessa kaupassa ei ollut sämpylöitä tai muuta sellaista syötävää näkösällä”. Kauapsta Hakala osti sitten kaksi Heineken-olutta.

Ystävättäreni epäilee, että hänen miehensä tekee ruokaostoksensa samassa paikallisessa romanialaiskaupassa Hakalan kanssa, sillä hänkään ei usein löydä kaupasta muuta syötävää kuin olutta.

Itse ajattelin, että rupeaisin aktiivisemmin käyttämää tuota lausetta vastauksena jos joku kommentoi alkoholinkäyttöäni. Joskus se vaan menee niin, ettei sämpylää tai muuta syötävää ole näkösällä, ja silloin on pakko silpaista nopeat kännit. Ajattelin, että se voisi olla myös hyvä lause käytettäväksi vieraskirjoihin (esim. häissä). (Ennen olen häiden vieraskirjoissa siteerannut veljeäni Callea (synt. vuonna 1988) kirjoittamalla ”Avioliitto on vitun kingii”).

Mutta kuulkaa vielä tuosta Wikileaksista. Voi sitä olla mitä vaan mieltä siitä, että onko Assange sankari vai rosvo (siis muussakin mielessä kuin mahdollisena raiskaajana. Raiskaussyytökset ovat vaikeita asioita, eikä niihin kovin helposti pidä ulkopuolisen ottaa kantaa kun ei ikinä voi tietää mitä oikeasti on tapahtunut, mutta onhan ton mimmin käytös kieltämättä vähän erikoista), tai siitä, heikentävätkö julkaistut dokumentit diplomaattista luottamusta tai siitä, julkaiseeko Wikileaks liikaa vai liian vähän ja onko kaikki sopivaa nähtävää suurelle kansanosalle. Yhtä mieltä kuitenkin varmaan voidaan olla siitä, että se, että lailla pyritään kieltämään Wikileaks tai heikentämään heidän toimintamahdollisuuksiaan on ilmaisunvapauden ja vapaan lehdistö –periaatteen vastaista, ja sitä ei pidä hyväksyä. Tätä vastaan voi ja pitää taistella, jos ei muuten niin vaikka edes allekirjoittamalla adressin esim. täältä.

Damn you, Autocorrect!

Ensin varoitus. Älä avaa tota seuraavaa linkkiä, jos olet jossain missä ei pidä nauraa kovaan ääneen (hautajaiset, ooppera, kirjaston lukusali) tai jossa pitää esittää tekevänsä jotain, mikä ei ole niin hauskaa että ääneen naurattaa (työpaikka). Jos olet varmistanut että puitteet ovat ok, niin klikkaa tota. Sivuston nimi on Damn You Autocorrect. Mä nauroin niin että mä luulin että mä kuolen.

Mulla ei ole vielä mitään noin hauskaa. Hauskin jonka sain nopeasti kaivettua esiin oli tää. Tosi lame.



Usein käy myös näin:

Yritän siis tilata ratikkalipun kännykällä (silloin lähetetään viesti A1 palvelunumeroon), mutta koska olen suomalainen on luonnollista että aloitan viestini F1. Ja sormi on silmää nopeampi. Melkein aina.

Nuorkauppakamariyhdistys Havis Amanda järjesti tänään hyväntekeväisyyshuutokaupan. Tulot menivät lyhentämättömänä Helsingin turva- ja ensikodeille, joten kun pyysivät mua meklariksi, niin lupauduin. En ollut kovin hyvä, mutta olin ilmainen. Siis meklarointi oli kyllä hauskaa ja yleisölläkin oli hauskaa, mutta olin yli puolet ajasta aivan kaffella siitä mikä se sen hetkinen korkein korotus oli, ja heittelin summia vähän miten sattuu. Onneksi ne huutajat olivat tarkkoja. Siellä esiintyi myös Suurlähettiläs (siis siitä bändistä, ei joku diplomaatti) Jussu Pöyhönen. Sitä ei saanut huutaa.

Kahvilanomadi tai toimistoevakko

Teen erästä itsenäistä kirjoitusprojektia eräälle yritykselle. Kuten kaikki työni, teen tätä ikään kuin kotoani, paitsi että kotona en tietysti voi olla koska siellä on lapsi. Niinpä olen nomadi, vaan en toimistonomadi. Laitoin erääseen tuttuun toimistoon kyllä viestiä ja tarjosin nomadiuttani, mutta en ole vielä saanut vastausta. Toisaalta, projekti ei kestä loppuelämää, vain muutamia kuukausia, joten jonkinlaista työhuonevuokrausratkaisua ei oikein kannata tehdä. Olen siis kahvilanomadi. Liikkuva työhuoneeni on tällä hetkellä (ja monena muuna päivänä) Kampin Robert’s Coffeessa. Oikeastaan sovin viime viikolla, että työskentelen pikkuveljeni luona. Siinä suunnitelmassa olikin vain yksi heikko lenkki: pikkuveljeni. Hän on nuori, viriili mies ja käy yössä jahistamassa neitoja ja mitä siellä nyt tehdäänkään (en muista, olen vanha ja perheenäiti, ja me emme käy yössä), joten hän ei vastaa puhelimeen kun hänelle yrittää soittaa aamutuimaan (kymmentä yli yhdeksän).

Paradoksi: Kun olet yksin, ei ole kiva jättää kaikkia tavaroita (etenkään läppäriä) lojumaan pöydälle ja lähteä hakemaan kahvia tiskiltä. Niinpä on paljon helpompaa mennä suoraan tiskille ja sitten vasta purkaa konttori pöydälle. Mutta silloinhan et ole voinut tarkistaa langattoman netin toimivuutta, ja jo kohta käykin niin että istut sitten siinä kahvisi kanssa ilman nettiä ja ihmettelet että mitäs nyt tekisi. Tietysti epäilen ensimmäisenä, että henkilökunta on pitkän viikonlopun jäljiltä unohtanut laittaa modeemin päälle. (Kyllä, olen sitä sukupolvea, joka on kokenut modeemit. Muistatteko ne? Oli onnistuttu keksimään jotain niin huikeaa kuin internet, mutta ei sellaista kuin hiljainen modeemi. Se kuulosta samalta kuin olisi vahingossa soittanut faksinumeroon (kyllä, muistan myös faksit). Iiiiiiiiuuuuuuuuuu raks raks raks tyyyyyyyyyyt, ja sitten oli nettiyhteys luotu). Menen siis kysymään tiskin takana seisovalta neitokaiselta, että voisiko olla että netti ei olekaan käynnissä (se taitaa olla teknisillä termeillä juuri noin: ”netti ei ole käynnissä”).

Minä: Moi, voiskohan olla että toi netti ei ole käynnissä?
Barista: Emmä tiiä, joku toinenkin asiakas valitteli sitä. Visa electronkaan ei toimi.
Minä: Ahaa, no sepä harmi, kun pitikin just laskuttaa electronilla kaikki mun asiakkaat tuolla mun pöydässä (sanoin hiljaa päässäni, ja ääneen sanoin:) Okei. Just. No kiitti.

Join kahvini, ja siirryin kilpailevaan yritykseen naapuriin. Suunnatessani tennispalatsin oville ohitseni kulki isä ja pieni poika. Poika oli ilmeisesti kysellyt mikä tennari oli tai mitä siellä oli sisällä, koska isä sanoi: Se on niin kuin aikuisten Naperokino.

Tennarissa oli häkki, sellainen jossa pidetään joulupukkeja. Vieressä luki että saa kuvata omalla riskillä. Siispä kuvasin, kun kerran käskettiin. Ei edes pelottanut.

Salaliittoteoria

Ylikorkea ajoneuvo veti raitiovaunujen sähkölinjat alas KOLMATTA kertaa muutaman kuukauden sisällä. Coincidence? I think not. Tää on salettiin taksiyrittäjien salaliitto. Jos kesken kiireisen arkipäivän (juuri ennen pitkää viikonloppua!) eivät yhtäkkiä sporat kuljekaan, niin moni joutuu menemään taksilla ehtiäkseen palaveriin, hakemaan lapsen tarhasta, Citymarketiin ostamaan kolmen päivän ruoat ja ennen kaikkea Alkoon ostamaan kolmen päivän viinat. Tääkin on mukavampi vaihtoehto kuin se, että nää ylikorkeiden ajoneuvojen kuljettajat todellakin ovat niin urpoja, että syy on tahaton eikä tahallinen.

Gaalaa, häitä ja muita rientoja

Eilen pidettiin Suomen ensimmäinen blogigaala. Sen järjesti Radio X3M ja muutama muu instanssi. Sain kunnian jakaa palkinnon Årets mest originella blogg. Sen voitti Mögel. Ällöttävää, mutta originellia. Join vähän skumppaa ja näin hevosen. Siinäpä ne tärkeimmät. Ai niin, ja siellä piti olla joku esiintyjä mutta se ei tullut koska lentokoneet eivät lentäneet Ruotsista eilen. En ollut koskaan kuullut siitä (siis siitä miehestä, ei lentokoneiden lentämättömyydestä. Siitä mä olen kuullut), joten mua ei harmittanut.

Meidän lähellä on pizzeria, joka on remontissa. Näköjään ne aikovat vaihtaa nimensä rempan jälkeen. En tiedä miten voisi hienovaraisesti vihjata että nimi Kampin Pizza kääntyy nopeasti hieman ei-ruokahalua-herättäväksi mielleyhtymäksi. Ravintoloitsijat eivät puhu äidinkielenään suomea, ja mä en usko että mä ihan edes osaisin lyhyesti ja helposti selittää sananmuunnosten syvintä olemusta heille. (”Well, in Finnish you can kind of ’turn’ some words, when you switch places of the syllables, and then it sometimes ends up with a different meaning, and your restaurants name then has the word Pimppi which is pussy”).



Monet ovat ihan häähurmiossa. Ensin Vickan ja Daniel menivät naimisiin, sitten William ja Kate julkistivat hääpäivänsä ja nyt myös Tuksu ja Arto. Olin todella onnellinen, kun luin että Jossu kauppaa häihinsä pääsylippuja. Aion ehdottaa illalla kotona että me mentäis. Mies ei suostu viemään mua romanttiselle lomalle siihen Tuurin onnenhotelliin, vai mikä se nyt on, vaikka mangun joka tiistai kun katsotaan Tuuria (kyllä, me katsotaan Tuuria joka tiistai. Se on jopa parempi kuin Matkaoppaat. Näen sen sosiologisena tutkimusmatkana Suomeen ja suomen kansaan).

Näkyjä

Mä oon blogigaalassa. Mä oon juonut vasta kaks lasia skumppaa ja mä nään jo hevosia.