Tin Tin Tangoon ei ikinä tulee Lotta-pöytää

Pitkän aikaa Tin Tin Tango oli kuin toinen kotini. Saatoimme istuskella siellä tuntitolkulla, joskus jopa vuorokauden ympäri. Tintti nimittäin kokeili 24h aukiolemista eräänä kesänä mutta homma ei oikein toiminut. Asiakkaina olivat lähinna me ja muutama hassu Hesperian yökerhon väsynyt juhlija joka useammin kuin ei sammui pöytäänsä patonkiaan odottaessaan. Viinahan yöllä ei tietenkään saanut myydä. Vanhoina hyvinä aikoina Tintissä sai polttaa kahvilan etuosassa, ja silloin kahvilassa kävi mielellään. Sitten tupakoitsijat sullottiin piiloon kahvilan takahuoneeseen jossa ilmanvaihto oli niin huono että pikkuhiljaa, kuin luonnostaan, muut kahvilat päihittivät Tintin.

Tintissä meidän suosikkipöytä oli aina se iso pöytä ihan siinä ikkunan vieressä. Jos se sattui olemaan varattu kun tultiin, piti aina yrittää saada vapaa pöytä mahdollisimman läheltä jotta siinä voisi kytätä ja siirtyä isoon pöytään heti kun onnettomat tietämättömät jotka pöytämme olivat vieneet olivat ryystäneet kahvinsa loppuun. Kukaan ei ottanut pöytää niin vakavan verisesti kuin me - ja eräs toinen vakioasiakaspariskunta. Pöytäkilpailu tuli aina tuolta samalta oudolta pariskunnalta. Hekin olivat sitä mieltä että pöytä oli "heidän". Pariskunta oli jo aika vanha ja oli vaikea sanoa olivatko ne jotain puolispurguja laitapuolen kulkijoita vai syvällisiä taideboheemeja. Mies viritteli joskus viuluaan mutta useimmiten ne vaan pelasivat korttia. Monet tunsivat heidät, mutta emme tietenkään me teinit. Jotenkin jopa tuntui että ihmiset katsoivat meitä pahasti kun pariskunta tuli sisään ja me olimme heidän pöydässään. Se ärsytti ihan hulluna. Joku sanoi minulle joskus että se oli Heimo Haitto. - Aijaa, vastasin, todella hienoa herra Haitolle (paitsi että olen todennäköisesti sanonut sen jotenkin vielä enemmän korostetun mielenkiinnottomasti ja sarkastisesti. Olinhan teini). Koska teini-ikäinen ignoramus ei vielä osaa kauheasti arvostaa hienoa kulttuuriperintöä tai kulttuurihenkilöitä, kuten maailmankuuluja viuluvirtuoosoja, niin ukko ei mulle koskaan ollut mitään muuta kuin vitun ärsyttävä gubbe joka tosi usein vei meidän pöydän.

Kävin tänään ensimmäistä kertaa vuoteen Tintissä. Tänään oli ohjelmassa mummonskuffailua, joten vein hänet kahville ja konjakille sinne. Se meidän ikkunapöytä on vieläkin siellä, mutta sen yläpuolella on seitsemän suurta, kehystettyä valokuvaa Heimo Haitosta ja vitriinissä ristissä kaksi viulua. Siitä on tehty Heimo Haitto-pöytä. Mitä ajatuksia mulle siitä tuli? Tuliko huono omatunto, koska nyt 25-vuotiaana ehkä osaa kunnioittaa sitä että hän on niittänyt uskomatonta mainetta ja kunniaa klassisen musiikin saralla maailmalla? Että hän opiskeli Viipurin musiikkiopistossa ja osoitti niin mahtavaa lahjakkuutta että rehtori ITSE järjesti ja kustansi Haitolle opinnot Amerikassa? Että hän vielä vanhana miehenäkin oli skarppi kulttuurivaikuttaja? Ei. Ajatus oli että: vittu selvä. Ootte puolenne valinnut. Nyt en IKINÄ suostu siihen että tästä joskus tehdään Lotta Backlund-pöytä. Spite never sleeps. And neither does ancient pöytäkauna.

Huomenna on vappu. Te ootte ihan maailman ihanimpia lukijoita. Toivottavasti teillä on supermahtavaa vappuna, ja löydätte tusinoittaina vappuheiloja! Mä hankin sellaisen joka on helppo ja humalainen. Miespuolinen versio itsestäni, siis.