Carting-mestari

Ach du Liebe. Olin ajamassa cartingia keskiviikkona, ja nyt olen rampa. Olivat laittaneet pitkin rataa jotain seiniä. Ja vielä ihan siihen shikaanin viereen. Pamautin aika pahannäköisesti rengasvalliin (tai no, valleihin, jos nyt aivan pilkkua viilataan. Taisin mennä muutamankin läpi) sellaisella vauhdilla että rattikin irtosi. Selvisin säikähdyksellä ja kyynärsauvoilla. Nilkka ei ole poikki, mä vaan linkkaan. Hitaasti. Tooooodella turhauttavaa. Mutta osasin ajaa aika kovaa. Ensi kerralla aion pysyttäytä radalla. Tai ainakin sen välittömässä läheisyydessä. Ferrarilta tai McLarenilta ei olla vielä soiteltu. Jään oottelemaan.

Uusin Tähdistö, Eurooppanuorten lehti ilmestyi. Osallistuin kolumnilla.

Meidän puolellamme vai meitä vastaan?

Minä olen integraatiopuolustaja, jossain määrin jopa federalisti. Kun Hollannin ja Ranskan perustuslakikansanäänestysten tulokset olivat kielteisiä, panin välittömästi maat boikottiin. Siirryin café au lait’sta café latteen ja heitin puukenkäni roskikseen. Olen puolustanut perustuslakia sekä kahvipöytäkeskusteluissa että täysin ventovieraille baaritiskin äärellä (baarimikon puolustukseksi voidaan todeta että hän vain kysyi mitä haluaisin juoda, mutta minä innostuin ja ryöpytin juomatilauksen kylkiäiseksi täyslaidallisen propagandaa).

Meidät on jaettu kahteen eri porukkaan, EU:n puolustajat ja Euroskeptikot. Kun olet puolesi valinnut kuuluu sinun vastustaa tai puolustaa unionia loppuun asti, eikö? Tulee fiilis: you’re either with us, or you’re against us. Emmekö me EU:n puolustajat saa kritisoida unionia koskaan? Koska me ymmärrämme että EU:n kritisoiminen on samaa kuin itsemme, jäsenvaltioiden, kritisoiminen? Sen täytyy olla sallittua. Jatkuvalla puolustuskannalla oleminen on kamalan rasittavaa.

Tällä hetkellä minua ottaa suunnattomasti päähän Lissabonin strategia. Lissabonin strategia on Euroopan Unionin tiekartta ja muutosstrategia. Sen avulla saavutamme kovemman talouskasvun ja paremman kilpailukyvyn. Ministeriherrat ja –rouvat suitsuttivat strategiaa Euroopan reseptinä onneen, autuuteen, parempaan työllisyyteen ja sosiaaliseen koheesioon. Ja tiedättekö mitä? Niin se onkin. Miksi se siis ottaa minua päähän? Itse strategia ei otakaan. Vaan se miten me sitä implementoimme. Tai itse asiassa EMME implementoi.

Luen lehdistä koko ajan että Eurooppa jää talouskehityksessä kauemmas ja kauemmas kärjestä. Me suorastaan taannumme samalla kun Yhdysvallat ja Aasia ajavat meistä ohi. ”Mutta meillähän on se Lissabonin strategia!”, minä huudahdan (ja pelästytän muut aamubussin matkustajat). ”Tehdään nyt, kun kerran tiedetään mitä pitää tehdä!”. Mutta ei. Me puhumme Lissabonin strategiasta, mutta kun tulee aika ryhtyä rustaamaan yhteistä budjettia, niin PUOLET valuu maataloustukiin! Puhumme yhtä, ja teemme toista.

Myönnämme että akuutein ongelmamme on saada talous kasvuun ja työllisyys nousuun. Tiedämme miten se tehtäisiin ja millä työkaluilla, ja olemme jopa saaneet sen kirjoitettua strategiaksi asti. Olemme yhteisesti päättäneet että tämä on ykköstavoitteemme. Sitten saapuu traktorivaltuuskunta ja deletoi kaiken tuon työn. Syydämmekin maaseudulle puolet EU:n fyrkasta. Ristiriitaista? Ehdottomasti. Tyhmää? Todellakin.

Kaistaa pitäisi ajaa myös toiseen suuntaan. Euroskeptikoiltakaan ei ole voinut jäädä huomaamatta että maanosassamme on vallinnut rauha jo vuosikymmeniä, ja yhteismarkkinat ovat tehneet hyvää myös Suomelle ja suomalaisille yrityksille. Myöntäkää nyt, perhana! Nuoria ihmisiä alkaa kypsyttämään sama vanha brysselin-herrat-ja-banaanien-käyryys-jargon. Eikö olisi jo aika keskittyä olennaiseen?

* * *

Minä kuulun DVD-kerhoon. Muistatko kun äitisi kuului Kirjakerhoon ja aina valitti että unohti peruuttaa Kuukauden kirjan, ja sitten se tuli postissa ja se oli pakko ostaa vaikka ei oikeastaan olisikaan halunnut? Tämä minun DVD-kerhoni on samanlainen. Aina kun unohdan peruuttaa kuukauden elokuvan jota en halua (kyllä, minulla on nyt sekä Star Wars 3 että Kaksipäisen Kotkan Varjossa…), se ottaa päähän. Siitäkin huolimatta kerho on erittäin hyvä, ja haluan olla siinä mukana. Loistavimmillakin yhteisöillä on varjopuolensa, koska täydellistä järjestelmää on mahdoton tehdä.

Unioni ei ole täydellinen, niin kuin ei mikään valtiokaan tai DVD-kerho. Elämänlaatumme on kuitenkin korkeampi unionin ansiosta, kuin mitä se olisi ilman sitä. Unioni ei ole täydellinen. Meidän tehtävämme on tehdä siitä parempi. Eikö olekin virkistävää?