Jazzia ja jonotusta

Miten on mahdollista, että mä en juurikaan voi matkustaa julkisilla, ilman että siitä tulee joku aivan älytön spektaakkeli? Perjantaina matkasin kohti Poria. Olin menossa juontamaan yhtä paneelia päivällä, ja illalla Santanan keikalle Kirjurinluotoon. Tunnollisena ihmisenä, olin valmistautunut paneeliin hyvin, ja jo edellisenä päivänä etukäteen (!) käynyt ostamassa junaliput aamujunaan, joka olisi perillä Porissa 12.10. Kello 13 piti seistä yleisön edessä ravintola Buccon terassilla. Siinä vaiheessa kun junassa oltiin istuttu kaksi tuntia, ja ei oltu päästy kuin Hyvinkäälle, kysäisin konduktööriltä, että missä vaiheessa veturinkuljettajalla oli aikomus laittaa edes kakkonen silmään, ja kaasuttaa meidät Poriin tuhatta ja sataa aikataulussa. ”Eheeei”, kuului vastaus, ”kyllä me ollaan sen verran tässä aikataulusta myöhässä, että me ollaan perillä aikaisintaan varttia vaille yksi”. No okei, mutta mun pitäisi seistä juontamassa paneelia kello 13. No siihen et kyllä varmaan ehdi. No mutta kun ehdittävä on. Ja niin VR laittoi minut ja matkakumppanin Tampereella taksiin, ja kuski omaa (ja meidän) henkeä uhmaten lähti kaahaamaan kohti Poria. 12.59 taksi kurvasi ravintola Buccon oven eteen. Juoksujalkaa yleisön eteen, ja paneeli käyntiin.

Illemmalla lähdimme matkakumppanin kanssa kulkemaan kohti Kirjurinluotoa. Sisään ei tarvinnut jonottaa kuin aivan muutama minuutti, ilmeisesti siksi, että kaikki muut miljardineljäsataatuhatta ihmistä olivat jo alueella. Ensimmäisenä vessaan. Sinne jonotettiin järjestelmällisesti ja kohteliaasti muiden naisten kanssa kymmenisen minuuttia. Sitten jonotettiin käsienpesualtaalle, jonka jälkeen jonotettiin käsienkuivaussedälle tai -tädille, joka jakoi käsipyyhkeitä. Sitten mentiin jonottamaan ravintolatelttaan, jonne jonotettiin noin 20 minuuttia. Teltan sisällä siirryttiin välittömästi jonottamaan baaritiskille, jonne jonotettiin vielä toinen vartti. Me saatiin pöytä ravintolateltan terassilta, ja siitä emme enää uskaltaneet jonottamisen uhalla nousta, ennen kuin lähdimme suuntaamaan paluujunalle.

Paluujuna olikin sitten aika hurjaa meininkiä. Tupaten täynnä oleva juna lähti puoli tuntia myöhässä, ja se oli kuin ruotsinlaiva raiteilla. Matkakumppani uskaltautui jossain vaiheessa ravintolavaunuun hakemaan vettä (jota ei kuitenkaan ollut, koska kaikki nestemäinen mitä kanttiinissa oli jossain vaiheessa ollut, oli myyty loppuun), ja sai todistaa, miten ravintolavaunusta oli tehty disko, vilkkuvine diskovaloineen päivineen. Kolmen jälkeen aamuyöllä oltiinkin jo sitten perillä, vain reilu tunti aikataulusta myöhemmin. Me mentiin kuitenkin koko paluumatka junalla, ei hypätty taksiin Hämeenlinnan kohdalla tai mitään.

Lomalainen

Lomalainen täällä vaan nauttii pitkästä kesälomastaan!

Check it: Venetsia oli kaunis, ja Orivesi on… no, jos ei kaunis, niin ainakin… ööh, olemassa. Venetsia on tehty turisteja varten, mutta ei se sitä oikeastaan rumentanut. Karmeat pelottelut siitä, että kaupunki uppoaa tai aavikoituu sai mut lähtemään. Venetsia on erilainen, se piti nähdä. Lonely Planetin turistioppaassa (joiden orja matkoillani olen) kerrottiin, että Venetsian laguuniosasta, siis juuri sieltä missä ovat ne kanaalit, muuttaa joka vuosi 1000 italialaista pois, muihin osiin Venetsiaa. Meidän onneksi hotellimme ei sijainnut siellä kanaalialueella, vaan Mestressä, ja me päästiin siis vähän kiinni myös oikeaan italiaan, jossa ei myyty joka nurkassa vain silkkikravatteja ja Muranon lasihelmiä, ja jossa jokaisessa ravintolassa ei trokattu turistimenyytä (kyllä, siis se oli ihan oikean aterian nimi suurimmissa osissa ravintoloita: Tourist menu). Viini oli suorastaan ilmaista, joten sitä me yritettiin juoda varastoon mahdollisimman paljon. Pidin itseäni valtavan sivistyneenä kosmopoliittina, kun kuljimme Venetsiassa, arkkitehtuuria ihaillen ja kulttuuriperintöä vaalien. Kunnes mentiin syömään, ja mä luin cocis-tölkistä, että sisältö oli ”bevanda analcolica”, joka ei tietenkään voinut tarkoittaa muuta kuin anaalikoliikkia (mun italia on suorastaan sujuvaa), joka mun mielestä oli ihan mahtavan huvittavaa. Totuus ei siis päässyt unohtumaan, mä oon ihan pentu. Ai niin, ja Venetsiassa EI haise, kuka senkin on keksinyt?!

Mä en puhu italiaa, mutta latinaa luin koulussa. Kyllä se itse asiassa jonkin verran auttaa siellä, sanoja ja merkityksiä on italiassa aika helppo johtaa latinasta. Puhumaan se ei tietenkään auta. Ja toisaalta, ne lauseet mitä latinan tunneilla opittiin, eivät nyt ehkä niin superkäytännöllisiä enää olekaan. Meidän oppikirja, Via Nova, kertoi antiikin ajan perheestä, joka asui Roomassa. Koska päättelin, että en Venetsiassa voi käyttää latinankielisiä lauseita kuten ”tyttö kulkee talon läpi”, ”kissa istuu puutarhassa” tai nyt etenkään ”orjat valmistavat päivällistä”, niin pysyttäydyin englannissa.

Kosteasta ja kuumasta (35 astetta) Italiasta, olikin sitten aika kontrasti eilen aamulla linja-autolla ajaa Orivedelle, ja asuttua viikoksi kansanopistoon. Opistoelämä on jollain tavalla idyllistä, rinnakkaistodellisuus, kuin jostakin romaanista. Oon Oriveden opistolla kirjoittajakurssilla. Teille, rakkaat, voin tunnustaa, että suuri haave olisi joskus kirjoittaa kirja (siis oikee kirja, ei sellainen, joita jotkut ovat kirjoittaneet. No, tiedätte mitä tarkoitan). Siihen tarvitaan itsekriittisyyttä, perslihaksia ja jonkinlainen sysäys. Itsekriittisyyttä teksteihin taitaa löytyä, perslihaksia (eli sisua ja itsekuria) pitää kehittää, ja täältä olen tullut hakemaan sitä sysäystä. Jos ei se tule täältä, niin mistä? It’s day two in the orivesi house (sanokaa toi päässänne sillä britti-big brother-äänellä), ja jo on tullut arvokkaita opetuksia. Maaseudun hiljaisuudessa on hyvä istua ja odottaa, että luovuus alkaa kukkia. Nyt mun pitää tehdä mun iltatehtävä, eli läksyt. For real, ihan niin kuin 14 taas.