Good osakas, bad osakas

Mielestäni olen ollut tähän asti hyvä osakas. Lajittelen roskat, en kuuntele musiikkia liian kovaa, en pidä jatkoja, enkä ole edes yksi niistä, joka ei taittele pahvilaatikoita ennen kuin viskaa ne roskikseen. Huomasin kuitenkin kauhukseni, että olen ollut välinpitämätön omasta investoinnistani ja yhteisestä hyvästä, enkä ole ollut yhdessäkään taloyhtiön yhtiökokouksessa. Tänään ryhdistäydyin.

Tietysti jouduin heti valtavaan luottamustehtävään, eli pöytäkirjan tarkastajaksi. Osasyy oli se, että minä ja toinen nuori nainen joka tehtävään valittiin ehkä oltiin ainoita, jotka näkevät enää. Musta tuntuu, että yhtiökokous on todella suomalaista. Se on asia, joka on läsnä lähes jokaisen ihmisen elämässä, ja se on jotenkin todella uniikkia. Siellä istutaan vieraiden ihmisten kanssa, mutta kaikkia yhdistää erittäin keskeinen asia; olemme toistemme naapureita. Ja meillä kaikilla on ne samat huolet. Tai ei ehkä ihan kaikilla. Huomasin, miten välinpitämätön asukas olenkaan ollut. Enhän minä ole ollenkaan käyttänyt aikaa pohtiakseni onko pesutuvalla väärinkäyttöä (”onko kukaan siis tarkastanut, tai voidaanko sitä valvoa, ettei siellä kukaan pese kavereidensa pyykkejä?”). Mä ehkä vaan kuvittelin, mutta luulen, että katseet kohdistui minuun (siksi, että olin nuorin). Kyllä sen tietää, millaisia nuoret ihmiset ovat, sellaisia holtittomia, juuri niitä gangstereita, jotka pesevät pesutuvassa kavereidenkin pyykit. Yritin epätoivoisesti ilmeilläni viestittää (koska vanhat ihmiset ovat tollai jengissä vähän pelottavia), että minä en edes käytä pesutupaa omiin tarpeisiin, vielä vähemmän kavereideni. Mä varmaan näytän sellaiselta vaimokkeelta, joka pesee poikaystäviensä (siis ei niin, että niitä ois monikossa!) kalsarit. No en oo.

Huonoa osakasomaatuntoa lievittääkseni, lupasin, että mun tosi mukava naapurintäti saa käyttää mun ullakkokomeroa, ja laittaa siihen oman lukon, kunnes tarviin sitä. Yhtiökokous oli hieno kokemus. Ja nyt tiedän, että rupean vähän tarkemmin kyttäämään epämääräisiä mahdollisia pyykkäreitä.

Lautamiehet

Muistatteko pari viikkoa sitten, kun Susan Ruusunen voitti oikeudessa Matti Vanhasta vastaan? Se olisi tavallaan ollut se pääuutinen, mutta seuraavana päivänä syypäiksi (varmaan tietyissä sanomalehdissä enemmän kuin toisissa…) nostettiinkin yhtäkkiä lautamiehet. Ne olivat ehkä puolueellisia, ainakin vähän tyhmiä, ja varmasti eivät oikeusoppineita. Eli ei ihme, että tämä oikeusvaltion irvikuva langetti vapauttavan tuomion Ruususelle; mitä voi odottaa, kun päätöksiä on tekemässä idiootit. Ja siis jos siellä olisi ollut joku, joka OIKEASTI ymmärtää lainsäädännön, moraalin ja yhteiskunnan päälle, niin varmasti olisi pääministeri voittanut juttunsa.

Jääkiekkoilija Jere Karalahti tuomittiin viime viikolla Espoon käräjäoikeudessa ehdolliseen vankeuteen. Oon ootellut, että missä vaiheessa Karalahti-keissin lautamiehet saavat kuulla kunniansa Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa. Ai eivät saa? Ai lehti kritisoi järjestelmää vain silloin, kun päätös on heidän mielestään väärä? Että lautamiesjärjestelmä nyt yhtäkkiä TIESIKIN mitä se teki, ja se kannattaa muuttaa vain silloin, kuin Helsingin Sanomien mielestä tuomio on väärä. Aijaa, sorry, mun moka.

Pääsiäinen meni hyvin. Me joimme paljon viiniä, söimme suklaata ja maalasimme munia (oikeasti! Kuva alla. Mussa on selkeästi munataiteilijapotentiaalia), samalla tavalla kuin Jeesuksen muistoa jo satoja vuosia on kunnioitettu. Menimme kylään, ja koska veljeni pukeutui kanaksi (tietysti), piti munkin pukeutua. Koska oli pyhä, ja kiire, ja vähän krapula, en ehtinyt luoda muuta kuin noita-akka-puvun (ei tarvi ees pukeutua, haaahhhaaaha).





Keskiviikkona kävin Poets of the Fallin keikalla. Ihana, ihana, ihana Poets of the Fall.

Kiinalainen ihmissuhde

Hesarissa oli tänään artikkeli siitä, miten kiinalaiset vanhemmat sunnuntaisin kerääntyvät puistoon etsimään lapsilleen aviopuolisoja. Nuoret kiinalaiset uraohjukset ovat niin kiireisiä, ettei heillä ole aikaa etsiä itselleen partneria, joten ne laittavat äiskät ja iskät asialle. Kyseessä ei siis ole mikään ällöttävä kuvio (tai, no…) kuten järjestetyissä avioliitoissa, vaan vanhemmat ihan yksinkertaisesti haluavat jeesata lapsiaan, löytämällä heille sopivia deittejä. Ja mistäs niitä löytäisi sopivammin kuin puistosta?

Ilmeisesti kiinalaiset uraohjukset eivät osaa käyttää työajallaan Facebookia, ja vaikka sieltä iskeä ihmisiä. Toisaalta ne ilmeisesti myös luottavat vanhempiinsa vahvasti. Oikeastaan on vähän harmi, ettei tota samaa järjestelmää ole suomessa. Mä oon ihan varma, että mun äitini osaisi valita mulle paljon paremman miehen, kuin itse koskaan olen osannut.

Herra Hong Li kertoo tilanteestaan: ”Ensin poikani halusi opiskella ahkerasti, eikä hän ehtinyt keskittyä rakkausasioihin. Sitten hänellä oli kiire, koska hän etsi työpaikkaa. Hän löysikin hyvän työpaikan, mutta nyt hänellä on kova paine saada ylennys. Ei hänellä ole aikaa ihmissuhteisiin”. No voi sitä onnen tyttöä, joka pääsee Hong Lin miniäksi. Just sitä jokainen tyttö etsii parisuhteessa, että miehellä ”ei ole aikaa ihmissuhteisiin”. Kukapa ei sellaisen kanssa haluaisi naimisiin, vaikka sillä miten on kaksi asuntoa ja ylennys tulossa. Hong Li oli innostunut, koska oli löytänyt potentiaalisen tyttöystävän pojalleen. Ainoa ongelma oli se, että ”tyttö on 172-senttinen, kamalan pitkä, ja se voi olla poikani mielestä ongelma”.

Kiinalaisvanhemmilla on kylttejä, työ- ja opiskelutodistuksia, kuvia ja mainoslauseita, joilla yrittävät houkutella juttusille muiden kelvollisten sinkkujen vanhempia. En mä tiedä mitä mun äitini mun kylttiin kirjoittaisi. ”Haetaan: Kilttiä rokkaripankkiiria pääkaupunkiseudulta. Tarjolla: 173-senttinen, 27-vuotias helsinkiläisnainen. Ei vielä valmistunut mistään. Omistaa asunnon. Tekee työkseen jotain epämääräistä naurattamista ja kirjoittelua ja tv-ohjelmaa”.

The truth is out there... in Facebook

Nämä olivat niin hulvattomia, että nää oli pakko postata tänne. En valitettavasti tiedä kenen tekemiä, eli creditti jää antamatta. Mutta tekijä, tiedä, että olet hauskuuttanut monen päivää!

Ikoni ja ennakkoluulo

Alla viime sunnuntaina ilmestynyt kolumnini Etelä-Saimaa-lehdestä. Apua, pakko ryhdistäytyä tän blogin kanssa, eihän tää nyt tällaista kerran viikossa päivittämistä voi olla. Siis kansanedustajatkin päivittää useammin! (valitettavasti).

Ikoni ja ennakkoluulo

Kun viime aikoina on lukenut lehtiä, on tullut vahva déjà vu –tunne. Siitä ei ole kovinkaan monta viikkoa kun Kristian Smedsin näytelmää Tuntematon Sotilas valtoimenaan arvostelivat ja julkisesti kommentoivat ihmiset, jotka eivät näytelmää olleet nähneetkään. Samaa ilmiötä saamme todistaa nytkin, kun yksi toistaan kovempi isänmaan ystävä teilaa uuden Mannerheim-animaation, sitä ilmeisesti kuitenkaan näkemättä. ”Aion kritisoida, vaikken ole nähnytkään, koska kyllä tämä nyt varmaan jollain tavalla on epäsopivaa ja loukkaa jonkun muistoa”.

Se alkoi maanantaina, kun lööpit kirkuivat YLE:n uudesta animaatioelokuvasta, jossa pääosassa seikkailee Mannerheim. Mannerheim kuvataan välillä kentaurina, jolla on häntä ja vartalona matkalaukku. Tämä ei suinkaan ole asia, joka suivaannutti kansan. Ei, kohu syntyi siitä, että animaatioon oli otettu mukaan legenda, jonka mukaan Mannerheimilla kerran oli ollut suhde mieheen.

Rankempia kielenkäänteitä saa lehdistä etsiä, kuin ne, jotka tässä yhteydessä on esitetty. Mannerheimin esittäminen homona on muun muassa ollut ”pahinta mitä itsenäiselle Suomelle voi tapahtua” sekä ”vainajan muiston häpäisyä”. Kansamme kaksinaismoralismi on päätähuimaavaa.

Paheksumme valtavasti, kun muslimit tuikkaavat tanskalaisia suurlähetystöjä tuleen siksi, että heidän profeettansa kuvattiin pilakuvassa. Missä vapaus, missä sananvapaus, huudamme! Mutta annas olla kun joku taiteen kautta yrittää epäsovinnaisella tavalla kuvata ystävyyttä ja yksinäisyyttä, ottaen symboliksi nyt vaikka homoseksuaalisuuden, niin johan alkaa barrikadit mureta. Pelihousut revitään, koska homous se vasta sotasankarin maineen pilaisi.

Muka-tasa-arvoinen maamme onkin sitä nähtävästi vain paperilla. Homous olisi ilmeisesti komentajien, valkoisenristinritareiden, juhamietojen sun muiden lausuntoautomaattien mielestä ominaisuus, joka jollain tapaa tekisi tyhjäksi kaikki Mannerheimin sankariteot.

Usein tuntuu siltä, että meidän sukupolvemme ei saa osallistua keskusteluun, koska ei ole ollut rintamalla. Saamme kunnioittaa menneitä, mutta ainoastaan edellisille sukupolville sopivalla tavalla. Arvostelijoiden mukaan elokuvantekijän pitäisi hävetä. Vai niin. Kenen tässä nyt ihan oikeasti pitäisi hävetä?

Kampin Pippuri

Apua. Kamppiin, Radison SAS:n viereen on avattu uusi pizzapaikka. Sen nimi on Kampin Pippuri. Mun aivot toimii niin, että mä automaattisesti teen kaikista sanapareista sananmuunnokset. Ehkei ravintoloitsijalla ole samaa tapaa, tai sitten sillä on oikeesti ihan mahtava huumorintaju! Tosin en oo ihan varma haluanko hakea pizzani Pimpin Kappurista.