Henkinen eläkeläinen

Odotan huomenna alkavaa G-piste-ohjelmaa. Veikkaan, että se tulee olemaan ihan mahtava. Sitähän juontaa ja toimittaa yksi maailman nerokkaimmista ihmisistä, Anna Perho. G-pisteen nettisivuilla voi tehdä Nunna vai nymfo –testin, mutta en edes kehtaa sanoa, mikä mun tulos oli (ja siis nää nettitestithän ovat todellakin aina oikeassa, yes?).

Mä pelkään, että teknologiavammaisuus on iskenyt muhun jo nyt. Välillä kuulee ihania tarinoita siitä, miten joku on opettanut 87-vuotiaan isopappansa käyttämään sähköpostia, ja fafa on ollut ihan liekeissään. Se on kuitenkin harvinaista, koska monet vanhemmat ihmiset eivät halua oppia (tai luulevat etteivät pysty oppimaan) uutta teknologiaa. Mun mummo tykkää elokuvista, joten jokunen vuosi takaperin ostimme hänelle videon. Me saatiin se parin viikon päästä takaisin. Pari vuotta sitten ehdotimme mummolle kännykkää. Ei käy missään tapauksessa, sanoi mummo (itse asiassa se sanoi: ”Ei käy missään tapauksessa, mä en halua mitään nynnykkää”. Eli joo, ehkä kännykkä on vähän liian advanced). Langaton puhelin me kuitenkin saatiin hänet ylipuhuttua hankkimaan. Nyt se painaltaa hurjaa vauhtia ympäri asuntoa, langaton puhelin essuntaskussa. Kuin joistain mainoksesta. For the granny on the run. Olen ajatellut, että teknologia-aversio iskee vasta kun on eläkkeellä. Vaan ei. Mulla on uus kännykkä, ja mä oon ihan valmis antamaan sen takaisin teknologiajumalille. Siinä on video, soittimet ja kaikki, ja hymiönappi tekstarikohdassa ei ole ollenkaan samassa paikassa, ja mä en tajuu mitään ja kaikki on turhauttavaa. Musta on tullut henkinen eläkeläinen. Ja jos uusi kännykkä on jo näin vaikeeta, niin mitä tapahtuu ensi kuussa, kun mun pitää ostaa digiboxi!?! Aaargh!

Slow TV

Klo 21 on sunnuntaina huono TV-slotti, oikein mitään ei tule miltään kanavalta. Mä en ole oikein päässyt 24:n siisään missään vaiheessa, joten se jää katsomatta. Ja se tikittävä kello stressaa mua. Koska TV:n SULKEMINEN ei tietenkään ole vaihtoehto, käänsin Maikkarille, josta tuli Amazing Race. Tällä tuotantokaudella kilpailijoina ovat kokonaiset perheet. Tahallinen asettaminen itsensä tilanteeseen, jossa perheriita on väistämätön on tietysti meille suomalaisille ihan tuttua (remontti; vierailu anoppilaan; päätös siitä, kumman vanhempien luona joulu vietetään), mutta Amazing Race varmaankin voisi viedä seesteisimmän ja harmonisimman perheen ilmiriidan partalle. Amazing Race on ihan yhtä stressaava kuin 24 (paitsi että maailman turvallisuus ei ole pelissä ensimmäisessä). Eikö meille feelgood-katsojille voisi tehdä omaa realitya? Siinä ei kauheasti tapahtuisi, ja kaikilla olisi vaan koko ajan mukavaa. Se voisi olla sellaista Gilmore Girls –henkistä, KIVAA ohjelmaa. Nyt kun fast foodin vastakohtaa slow foodia kovasti myydään uudeksi trendiksi, niin slow tv voisi olla seuraava juttu. Mä taidan lähettää kirjeen Jeff Zuckerille.

Isänmaan johtajat

Iltapäivälehdet ovat laajasti haastatelleet kansanedustajia uudesta tutkimustuloksesta, jonka mukaan eduskunnassa esiintyy seksuaalista häirintää. Mä en tiedä mikä on ”normaali” määrä seksuaalista häirintää isoilla työpaikoilla, joten en tiedä onko eduskunta poikkeuksellisen ahdisteleva vai ei. Kukaan kansanedustaja ei tietenkään ole mitään tähän viittaavaa koskaan huomannut. No tietenkään eivät (myönnä), koska jos olisivat, niin heidän olisi pitänyt tehdä asialle jotakin, ja eivät he voi omaa välinpitämättömyyttään lehdessä tunnustaa.

Mun mielestä on kuitenkin vähän outoa, etteivät he mitään ole huomanneet. Oman kokemuksen mukaan, kun epämukavia tilanteita on tapahtunut, on paikalla ollut muutamakin kansanedustaja, tai muita työntekijöitä. Jotkut arvelevat, että kyseessä on väärinkäsityksiä. Että on tullut sanottua jotain kaunista naisesta, ja se on vaan ymmärretty väärin. Just. ”Kaunista sanomista” ei ole vaikka se, että sanotaan: ”ohhoh, mikä paita sulla on!”, leikitään, että liikutetaan silmälaseja silmistä pois ja takaisin, ja nuoleskellaan ilmaa kielellä (true story). Kaunista sanomista olisi vaikka: ”oletpas sinä viehättävä tänään” tai jotain. Ette te nyt niin saatanan urpoja ole, ettette tajua eroa.

Ja ketään ei varmaan yllätä, että Kaikkien Naisten Sankari Lyly Rajala avaa sanaisen arkkunsa, ja osallistuu viisauksillaan keskusteluun:

”Olen aivan puulla päähän lyöty, kun kuulin tutkimustuloksista. [Tutkimustulos kertoo] Herkkähipiäisyydestä ja termien sekoittamisesta. Jos vaikka minä vien avustajille pari ruusua kiitollisena hyvästä palveluksesta tai sanon naiselle, että onpa rouvalla kaunis asu, niin se on kohteliaisuus, eikä missään nimessä seksuaalista häirintää. [Kaipaamme] miesten ryhtiliikettä, jotta naiset eivät pääsisi viemään miehiä kuin pässiä narussa”.

Siis voi tätä vitutuksen määrää! Kuka noita sovinistimulkkuja oikein äänestää?!

Mutta olen tietysti itse osasyyllinen. En mäkään siellä työskennellessäni koskaan kenellekään käynyt mistään sanomassa, avauduin vaan asiasta kahvipöydässä (ja täällä). Ja oon tästä asiasta oksentanut ennenkin.

Vapaakenttä-ranne

Mulla on ranne kipeä. Mä kutsun sitä Vapaakenttä-ranteeksi (vertaa tenniskyynärpää). Mulla on kotikoneena läppäri, ja optisesta hiirestä on loppunut patterit kolme vuotta sitten, ja koska olen suhteellisen saamaton, en ole vaihtanut pattereita. Niinpä käytän vaan tietokoneen pientä touch-padia hiirenä. Se on ihan ok, paitsi jos haluaa pelata peliä, jossa pitää klikkailla paljon. Hence: Vapaakenttä-ranne.

Vaikka oon muutamalle valitellut rannettani, niin koskaan - koskaan - reaktio ei ole tietävää nyökkäilyä, naureskelua ja viittauksia liialliseen runkkaukseen. Kun mies valittaa rannettaan, niille aina tehdään nuo. Ei se kovin nokkelaa tai kekseliästä ole, mutta niin me kuitenkin aina sanomme.

Paluu

No niin, take’s over, the break’s over (piste sille, joka tietää mikä bändi). Tänään tuli kuumotusta suorassa radiolähetyksessä, siitä että blogitauko oli venähtänyt liian pitkäksi. Olin vieraana Radio X3M:n uudessa iltapäivässä, jossa oli ihan mahtava meininki. Pakko ruveta kuuntelemaan useammin, juontaja-Anna oli ihan huipputyyppi.

Jotta blogi toimisi myös itselleni dokumentointivälineenä, pakko tehdä nopea kertaus siitä, mitä viime kuukausien jälkeen on tapahtunut.

Olin ikimuistoisella matkalla Oxfordissa, Ditchley Foundationin konferensissa. Älyttömän mielenkiintoisia ihmisiä ja keskusteluja, aivan huisissa puitteissa. (Käytinkö mä oikeesti äsken sanaa huisi? Jesus). Saavuin Heathrow’lle perjantaiaamuna, ja vastassa oli autonkuljettajaherra, kyltti kädessä. Suoraan terminaalin ulkopuolella odotti uusin, ja hienoin näkemäni mersu. Minä takapenkille, matkalaukku takaluukkuun, ja ukko etupenkille. Siellä istuskelin, ja nautiskelin maisemista. Jossain vaiheessa käännyttiin soratielle, ja kohta edessä aukeni järjettömän kokoinen kartano. Kun auto kurvasi talon (öhh, tai talon ja talon…) eteen, pyyhkäsi sieltä sakkia samantien vastaan. Yksi vei laukun mun huoneeseen, toinen kysyi ottaisinko kahvia vai teetä, ja kolmas toivotti tervetulleeksi. Ennen kuin edes olin ovista sisällä. Viikonloppu oli aivan ainutlaatuinen, mä voisin NIIN käydä siellä joka viikonloppu keskustelemassa viisaiden ihmisten kanssa. Kaikki olivat todella mielenkiintoisia ja menestyneitä ihmisiä, ja heidän kanssaan oli erittäin mielenkiintoisia keskusteluja. Lauantaina käytiin päivällä myös Oxfordissa pari tuntia, joten sain Starbucks-varastoa kartutettua.

Kartanoelämä sopi mulle tosi hyvin. Ennen jokaista lounasta ja illallista oli drinks in the white drawing room. Näin jo itseni kreivittärenä, jossain nummella, Burberry-vaatteissa ja saappaissa. Sitten katsoin tarkemmin, ja näin itseni NUMMELLA. SAAPPAISSA. Ja unelma meni nopeasti ohi.



Kartano. Zoomi ei riittänyt, että oisin saanut koko talon kerralla...


Itäsiipi



Länsisiipi; yläkerrassa on mun makuuhuoneen ikkuna.


Kyllä, siellä oli oikeasti tällainen



Takapiha. Onko piha ehkä väärä sana?



Etupiha ja tiluksia


Oxfordissa oli monta ihanaa kirjakauppaa, ja sain siellä menemään sekä aikaa että rahaa, ja enemmänkin olisi mennyt, ellei aikataulu olisi rajoittanut. Sieltä tarttui mukaan myös ehkä elämäni tähän asti uskomattomin lukukokemus. Kirjan nimi on Extremely Loud and Incredibly Close, ja sen on kirjoittanut Jonathan Safran Foer. Uskomaton. Sanat ei riitä.

Kävin joulukuussa myös Sveitsissä. Joulukuussa olikin yhtäkkiä aikaa tehdä vaikka mitä, koska sanoin itseni irti NRJ:lta marraskuun lopussa. Käyttämättömiä lomia oli sen verran, että loma alkoikin samantien firman pikkujoulujen jälkeen (joita mä kutsuin mun läksiäisiksi, mutta kukaan muu ei kutsunut). Lausannessa olin käymässä eräänä päivänä Starbucksissa (duuhh) (ja oikeasti mä teen matkoillani MUUTAKIN kun hengaan Starbuckseissa, tää nyt vaan sattu tapahtumaan siellä), ja minulle selvisi että tämä blogi alkaa selkeästi jo saavuttamaan kansainvälisen valtamedian mittasuhteet. Siellä olin; keskellä vierasta maata, vieraskielisten ihmisten keskellä, kun yhtäkkiä nuori nainen puhui mulle: ”Moi Lotta. Mä luen sun blogia joka päivä”. En saanut mitään fiksua sanottua, koska hämmennyin, ja annoin näin ollen lukijalleni aivan idari-kuvan itsestäni. Great.

Tammikuun alussa aloitin uudessa työpaikassa. Sen hedelmät alkavat näkyä Nelosella ensi maanantaista lähtien, aina arkisin klo 19.55. Esimakua on jo osoitteessa www.nelonen.fi/b-studio.

Melkein oli uutta kerrottavaa henkilökohtaisen elämän puolelta, mutta mut dumpattiin ennen kuin oikein ehti alkaakaan. Status Quo siis pysyy.