Mainoksen uhri

Mä olen mainoksen uhri. Ei vaan se, että oon ostanut ainakin puolet TV-shopin tuotteista, mutta mulla taitaa olla myös kaikki markkinoiden ripsivärit. Siis kaikki. Ihan kaikki. Ja mikään niistä EI pidennä ripsiä SATAA PROSENTTIA niin kuin lupaavat. No nyt mä tiedän tämän, mutta siitä huolimatta mä varmasti jatkossakin ostan kaikki uudet ripsivärit, koska ne on just suunniteltu jossain Sveitsiläisessä vitamiini-instituutissa, ja silloinhan sen on oltava TODELLA ihmeellistä.

Parhaita mainoksia on ne, missä havainnollistetaan määrissä miten hyvää tämä MEIDÄN tuote on. Miksei pesuaineita enää mainosteta niin? Että näytetään, että Fairylla saa pestyä nämä ziljoona lautasta mutta kilpaileva merkki, hahhahaaa, se peseekin vain 40. Amerikassa noi vertailumainokset on vielä parempia, koska siellä ei ole kielletty mollata nimeltä kilpailevaa tuotetta. Ensin se särähtää suomalaisella korvaan, mutta nopeasti siihen alkaa tottumaan ja sitä alkaa pitää aivan mahtavana. Että: Älä nyt hyvä ihminen mene Burger Kingiin syömään, sehän on ihan karmeeta kuraa. McDonalds, se ainoa oikea. Tai ehkä niillä on joku vähän fiksumpi pointti ja perustelu siinä mainoksessa, mutta tollai mä ne aina Amerikassa käsitin. Ja sitten menin ihan kiusallani Burger Kingiin.

Olen myös miettinyt, että pitäisikö mennä kulutusboikottiin, jos tuotteella on huono mainos? Että ehkä R-Kioskit YMMÄRTÄISIVÄT että niillä on ihan JÄRJETTÖMÄN huonot TV-mainokset jos niiden myynti yhtäkkiä laskisi paljon. L’Orealin mainokset ovat aina todella tyylikkäitä, vaikkeivät olekaan kovin kekseliäitä. Niissä mä aina ihmettelen sitä, miten ne varmaan maksaa sille näyttelijä Andie McDowellille ihan hirveesti rahaa että se on mukana niiden mainoksissa, mutta eivät viitsi investoida 15 euroa että vahaisivat sen viikset pois.

Paras mainos on sellainen, jonka jingle jää soimaan päähän. Niinku vaikka se yksi pizzamainos. Pizzaperjantai - Pizza uuniin ja festarit alkaa. Maku mehevä, niin hyvä ettei malta ees oottaa. Pahimmillaan alkaa tekemään ihan hirveesti mieli pizzaa ja kaupan päälle toi renkutus jää soimaan päähän koko päiväksi. Että olkaa hyvä vaan.

Ilmoja pidellyt

Talvi yllätti Backlundin. Taas. Kun tuli ensimmäinen nollapäivä, en osannut yhtään pukeutua oikein. En ollut ennakoinut, joten patteritkin olivat asunnossa ihan kylmät, ja liikkuminen peiton alta ei todellakaan houkutellut. Enkä liikkunut. Äitiysloma – mikä ihana tekosyy. Mutta niinhän se menee: kun lokakuun ensimmäinen ”kylmä” päivä tulee (kun lämpötila on nollassa tai vain yhden asteen päälle), niin palelemme, emmekä suostu lämpimästä ulos. Kun maaliskuussa päästään takaisin noihin lukemiin, niin kuljemme kylillä takki auki ja pipo taskussa. Ensimmäiset kaivavat jo shortseja ja t-paitoja esille.

Juuri noin kauan mä pystyn luontevasti keskustelemaan säästä. Sen jälkeen hiljennyn, enkä osaa sanoa mitään. Tai ehkä osaisin, koska osaanhan katsoa ikkunasta ja nähdä millainen sää siellä on, mutta en osaa puhua ilman että tulee kova itsetietoisuuden ja teennäisyyden tunne. Kun alkaa puhua säästä, se tarkoittaa että ei ole mitään muuta mistä puhua, ja silloin mä aina ajattelen: miksi mä sitten juttelen tämän ihmisen kanssa?

Taksi on small talk –paikoista ongelmallisin. Joillakin taksikuskeilla on harjaantunut silmä, ja ne huomaavat heti yhden lauseen jälkeen onko asiakas sellainen, joka haluaa jutella vai ei. Ja ellei ole, niin kuskikaan ei juttele. Mutta kaikki eivät kehtaa olla taksissakaan hiljaa, ja he lähtevät jäykkään keskusteluun mukaan.
–No kylläpäs nyt tulikin kylmä.
-Juu. Ei olisi vielä viikonloppuna uskonut.
-Niinpä. Saas nähdä milloin tulee ensimmäiset lumet.
-Jaa-a, saas nähdä. Jokos sulla on tässä talvirenkaat?
-Juu, kyllä ne pitää ajoissa laittaa.
-Niinhän se on.

Sitten hetkeksi hiljennytään, kunnes taas jatketaan kaavamaista ja jähmeää jutustelua siitä, onko asiakas mahdollisesti itse jo vaihtanut talvirenkaat. Ja sitten pohditaan taas, että milloinkohan ne lumet oikein tulevat, ja sitten toinen huomauttaa, että Lapissahan niitä on jo tullut ja yöpakkasia myös. Tunnelma on vaivaantunut, ja sitten pitää feikata, että soittaa jonnekin, vain jotta ei tarvitsisi jatkaa teennäistä jutustelua.

Meidän on siis keksittävä uusi kansallinen small talk –aihe. Mikä sitten olisi niin neutraali aihe, että siitä voisi aloittaa harmittoman keskustelun? Ajankohtaiset aiheet ovat hankalia, sillä esimerkiksi politiikkaa tai vaikkapa vaalirahoitusta ei voi päivitellä, ilman että saa taksikuskilta palopuheen kirosanoilla höystettynä siitä miten järjestelmä on mätä, ja niin ovat poliitikotkin. Ei sellaista jaksa kuunnella keltään, mutta vähiten ventovieraalta. Aihe ei siis voi olla sellainen, josta jollakulla saattaa olla vahva mielipide, koska vaikkakin aatteellisuus on yhteiskunnallisesti tärkeää ja jopa ihmisessä viehättävää, se on small talk –tilanteessa yhtä helvettiä. TV-ohjelmista voi keskustella vain sellaisen kanssa joka sitä ohjelmaa katsoo, ja kirjoja on liian monta, jotta siitä saisi universaalin aiheen. Voisi tietysti kysyä onko toisella vaikka joulu- tai kesäloma- tai vappusuunnitelmia, riippuen vuodenajasta, mutta se on kovin henkilökohtainen asia, eikä toinen välttämättä halua sinulle kertoa sukunsa joulukirkkoperinteitä.

Niinpä mä nykyään feikkaan sen puhelun heti kun matka alkaa.

Tekosyy - mikä ihana tekosyy

Mulla on yksi erittäin täsmällinen lahjakkuus, josta kuitenkin on aidosti hyvin harvoin hyötyä. Olen nimittäin asioiden oikeutukseen tekosyyn keksimisen mestari. Monilla (ainakin monella naisella) on joskus huono omatunto jostakin ostoksesta. Vaikka on täysin oikeutettua hemmotella itseään, niin moni soimaa itseään jo kotimatkalla. ”Se oli liian kallista”. ”Oikeasti en tarvitse tätä”. ”Minulla on jo kolmet melkein saman näköiset”. Tuon viimeisen kommentin kuulen viimeistään mieheltäni kun tulen kotiin TAAS mukanani mustat saappaat. Ongelma on tietysti siinä, että mieheni ei näe niissä eroa, vaikka minä näen erot hyvin selkeästi. Ja osaan selostaa miksi tarvitsin myös juuri nämä saappaat. (Esim. tietyt housut ja hameet eivät yhtään sovi tietynlaisen pintamateriaalin tai korkokorkeuden kanssa. Tietenkin).

No tässä muutamia: Elämme kovin epävarmoja aikoja, ja monet yritykset vähentävät väkeä. Jos minä ilmestyn töihin vanhoissa lumpuissa, niin ihan varmasti singahdan sinne yt-listan kärkeen, koska eihän asiakkaiden eteen mitään pulimummoa voi marssittaa. Siksi on siis ensiarvoisen tärkeää, että ostan muutaman uuden vaatteen. Tämä on investointi tulevaisuuteen.
Jos taas tulee ostettua vaikka joku hieman liian kallis vaateparsi, niin kannattaa ostaa siihen kylkeen vikkelästi toinen vaate, joka on halvempi, sillä silloin on keskimäärin käyttänyt ihan kohtuullisen määrän rahaan.

Entäpäs kun pitäisi lähteä lenkille, mutta laiskottaa ja tekisi mieli jäädä sohvalle katsomaan televisiota? Onnistuu. Pitää vain valita sarja tarkasti. Dokumentit (kuten ”4D: Äitini on lapseni isä” tai jotain) tietysti kannattaa katsoa sekä kaikenmaailman muut asiaohjelmat (näihin luetaan myös kaikki ne sisustus- ja remonttiohjelmat), koska niiden perusteella voi käydä asiantuntevasti keskusteluja hyvinkin kapeista aiheista (kuten siitä, miten tapettitarrakuvio helpoiten kiinnitetään tai kuinka saada 50 dollarilla uusi makuuhuone).

Monilla on saattanut kouluruotsi, -saksa ja ranska ruostua jo aikalailla, mutta jotta ne saattaa hyvällä omallatunnolla säilyttää ansioluettelossaan, niin täytyy taitoja verestää. No sehän käy kaikkein helpoiten katsomalla Beck-elokuvia tai sitä saksalaista saippuaoopperaa Lemmen Viemää SubTV:lta. Viel wichtiger als draussen läufen.

Näin pandemia-aikoihin kannattaa tietysti tankata myös lääketieteellinen perustietous, ihan varmuuden vuoksi. Itse opiskelen sitä Housen ja Greyn Anatomian kautta.

Tosi-TV:lle ei voi edes keksimällä keksiä mitään hyvää tekosyytä, koska se on kamalaa aivoja mädättävää scheissea (ellei scheisse ole tuttu sana, katso kielineuvot yllä). Niitäkin voi kuitenkin perustella puhumalla vaikeita: Tosi-TV:ssä näkee postmodernistisen yhteiskunnan meta-auktoriteettien sirpaloituneisuuden, ja mikäli sitä aikoo tarkastella dekonstruktion kautta, niin ohjelmia täytyy seurata deduktiivisesti. Tai jotain. Mutta eipähän kukaan tuon jälkeen kysele tarkemmin. Korkeintaan kysyvät, että kuka on sun suosikkityttö Unelmien Poikamiehessä (Mari). Tekosyy – mikä ihana tekosyy.

Musiikkisnobit

Nyt – kypsässä 29 vuoden iässä – mä voin sen avoimesti tunnustaa. Mä en oikeasti hiffaa musiikkia mitenkään älyttömän paljon, en niin sanotusti tajua what all the fuss is about.

Jokaisella ihmisellä on joku tarina jostain TAJUNNANRÄJÄYTTÄVÄSTÄ biisistä, joka muutti heidän elämänsä. Musiikkisnobit jaksavat jaaritella pseudosyvällisiä jostain lyriikoista ja riffeistä ja tiesmiestä tuntitolkulla. Ne pitävät itseään aina vähän parempina ja mielenkiintoisempina ja syvällisempinä kuin muut ihmiset, vaikka saattavat olla oikeasti vähän luusereita, koska eivät varmaan itse osaa soittaa yhtään mitään.

Musiikkisnobit ovat sitä mieltä, että suositut bändit eivät voi olla hyviä, vaan korkeintaan voi kuunnella jotain Audioslavea, joka on kuitenkin tarpeeksi katu-uskottava vaikka myykin levyjä. Jos kuuntelee jotain muuta kuin Le Corps mince de francoise’a niin ne katsoo sua nenävartta pitkin ja tuhahtaa.

Kyllä mäkin voin tykätä jostain bändistä, ja minun on tiedetty jopa joskus käyneen keikalla tai ostaneen levyn, mutta todella harvoin se on sellainen elämää suurempi kokemus. Se on melodiaa ja sanoja. Se voi olla tosi lahjakkaasti tehty, mutta se on siitä huolimatta vaan melodiaa ja sanoja. Se on kivaa, ja se voi saada hyvälle tuulelle, tai kututuulelle tai kiukkutuulelle tai menotuulelle ja se sopii erittäin moneen tilanteeseen, mutta mä en ikinä jaksaisi analysoida mitään musiikkia. Mä voin myöntää, etten mä juurikaan kuuntele biisien sanoja... Huono ihminen? Huono musiikinkuuntelija, ainakin.

Murrerokki EI ole ihmeellistä. Se on sitä samaa iskelmärokkia mutta murteella.
Hevirokki ON monelle pelkkää örinää, silloinkin kun se ei ole sitä örinäheviä.
Se japanilainen rokki on vaan todella kiusallista.
Spice Girls, New Kids on The Block ja vaikkapa Herrey’s ovat kaupallista, mutta viihdyttävää!
Buuu musiikkisnobeille ja jee Nylon Beatille!

Myrsky ankkalammessa

Ankkalammessa myrskyää. Hankenin ylioppilaskunnan nettisivuilla on käyty keskustelua Lucia-ehdokkaista, ja ei ShsWeb mitään muuta nettiforumia kummempi ole. Niinpä keskustelun sisältö on lähinnä tämä: ”Ehdokas X näyttää siltä että sen naaman yli olisi ajanut traktori”, ”enpä ole eläissäni nähnyt noin kamalia pärstöjä”, ”kauheita hirviöitä ovat löytäneet, mä oksennan” jne. Eli ihan perussettiä. Siitä raportoi Hufvudstadsbladet, ja kommenttia pyydettiin kaikilta tietysti Hankenin rehtoria ja varmaan Jutta Zilliacusta myöten (sitä pitää aina konsultoida suomenruotsalaisissa käyttäytymisasioissa). Folkhälsan (joka Lucia-kisaa järjestää) suuttui ja kauhistui (koska Lucia jos mikä on pyhää) ja paikalle huudetaan Amnesty ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja Jumala ja Stefan Wallin. Televisioon mennään sättimään sivuston päätoimittajaa (suomenruotsalaiseen ohjelmaan tietysti). Että kyllä he ymmärtävät että netissä on sananvapaus MUTTA SE EI SAATANA KOSKE LUCIA-EHDOKKAITA! Tästä draamasta puhuu nyt koko ankkalampi. Ja osa meistä kuolee melkein nauruun.

Netissä ihmiset kirjoittavat karmeaa paskaa, koska voivat kirjoittaa anonyymisti. Siis yhtäkään nettikeskustelua ei kannata lukea, jos ei tahdo itselleen megavitutusta sekä vakuuttavaa epäuskoa evoluutioon. Voisihan sitä luulla että esimerkiksi Hesarin nettifoorumia käyttävät ihmiset, jotka ovat fiksuja, mutta silloin ajattelisi väärin. On siellä varmaan fiksujakin, mutta enemmistö on idareita ja provoja. 90 % kerroista kun lukee jonkun uutisen yhteydessä kommentteja nettiforumilta, niin alkaa aika nopeasti läimimään itseään, koska ei muistanut että NETTIKESKUSTELUJA EI PIDÄ LUKEA. Sama toistuu tasaisin väliajoin, mutta se ei muuta siitä faktaa, että joka kerta se ottaa yhtä paljon päähän. Menee jotenkin usko ihmiskuntaan, kun (taas) joutuu huutamaan ääneen ”ei voi vittu olla näin tyhmää jengii!”. Mä en suosittele nettikeskustelujen lukemista kenellekään.

That said: niin se vaan on. Sananvapaus on tärkeä arvo, mutta siinä on armottoman typeryyden mentävä porsaanreikä. Ihmiset muuttuvat kamalan ilkeiksi netissä, enkä osaa sanoa mistä se johtuu. Puskista ammutaan, ja puretaan jotain omaa pahaa oloa ja kateutta ja vihaa. Lukekaapa joskus Markkinointi & Mainonta –lehden nettifoorumia. Siellä hämmentyy miten ilkeästi mainosalan ihmiset toisistaan puhuvat netissä. Kasvotusten ovat varmaan ihan kivoja.
Jos ihminen esiintyy julkisuudessa, niin jotakuta alkaa aina vituttaa. Voit loppuun asti yrittää olla kiva ja miellyttää kaikkia, mutta voit laskea sen varaan, että jokaista fania kohtaan on kaksi jotka kirjoittavat nettiin jotain paskaa. En usko, että kukaan julkkis googlaa itseään. Ensimmäinen kerta opettaa. Et löydä julkista henkilöä, josta ei jossain kirjoitettaisi ihan kamalaa paskaa. Ei tietenkään ole huippumahtavaa kun joku kirjoittaa että on tyhmä, ruma, läski fasistihuora tai jotain, mutta niin se menee. Jollakulla oli todellakin niin paha olla, että hänen täytyi parantaa oloaan oksentamalla jonkun vieraan julkkiksen päälle netissä. Ja jos ei hänellä sen parempaa tekemistä ole, niin silloin häntä pitää ennemmin sääliä kuin kovasti vihata. Ei kaikkia pidäkään miellyttää, ja se on sitä paitsi mahdotonta.

Mutta takaisin näihin Lucia-ehdokkaihin. Kyllä hekin tiesivät kun ehdokkaiksi ryhtyivät, että heistä tulee pienimuotoisia julkkiksia ankkalammikossa. On tosi koomista, että kun paskaa kirjoitetaan Mikael Jungnerista, rehtorista, jostakin proffasta, Stefan Wallinista, Calle Haglundista tai ylioppilaskunnan hallituksesta tai jostakusta muusta semijulkkiksesta niin se on kaikkien mielestä ihan ok, eikä kukaan koe, että asiaan tarvitsee puuttua. Mutta sitten kun kirjoitetaan Lucia-ehdokkaista, niin asia raportoidaan päivätolkulla jo valtakunnanmediaa myöten. Ei tän suomenruotsalaisempaa draamanäytelmää voisi edes keksiä fiktiokirjailija. Jos suostuisin käyttämään blogitekstissä hymiöitä, niin tähän tulisi sellainen. Ehkä jopa sellainen joka hekottaa suu auki.