Back in business!

Olen toipunut Islannin matkastani, ja nukkunut univelkani pois. Kurkut silmillä ja mutanaamio kasvoilla. No ei sentään, mä en ole oikein koskaan tajunnut kaikkia troppeja ja smäidöjä jota naamaan pitäisi joka aamu ja ilta maalailla.

Perjantai-iltana soi puhelin, ja sieltä soitteli eduskunta. Meen eduskuntaan töihin 21.11 alkaen. Siis oikeisiin töihin. Kuinka aikuista. Ja vastuuntuntoista. Sen jälkeen lähdettiin Tarun kanssa "yhdelle" joka (todella arvaamattomasti, tietenkin) loppui niin että me oltiin kotona ehkä kolmen jälkeen. Lauantai ja sunnuntai menivät hyvin pitkälti sängyssä kahvin, Hesarin ja ystävieni Rachelin, Monican, Phoeben, Chandlerin, Rossin ja Joeyin kanssa. Pyjamapäivä. Vaikka mulla ei oikeastaan varsinaista pyjamaa ole päällä, mutta se kuulostaa paremmalta kun kulunut-has been-tanktop-päivä. Se ei aivan aukee konseptina.

Huomenna menen Radioon Outi Ojalan kanssa puhumaan pohjoismaisesta yhteistyöstä. Tiistaina menen lounaalle Pekka Himasen kanssa. Ihan huippua. Teen seuraavaan lehteen artikkelia tulevaisuudesta, ja pääsen haastattelemaan häntä! Aika mieletöntä.

Reykjavik calling

Islanti on kallis paikka, ja täällä haisee pahalta. Hyvä puoli on tietysti se että voi pruttailla niin paljon kun haluaa, ja sitten vaan sanoa että "ohhoh, taaspa haisee tuo rikki".
Minut valittiin sunnuntaina Nuorten Pohjoismaiden Neuvoston presidentiksi, ja tänään myöhemmin puhun täällä (aikuisten) Pohjoismaiden Neuvostossa pääministereiden jälkeen. Tässä tällä erää: Reykjavik kuittaa!

Dingeling

Aamu alkoi kahvilavuorolla Café Niinistössä. Tarjoilin kahvia ja olin aivan äiti aurinkoinen. Ja kuuntelin ihmisten mielipiteitä. Olin kiinnostunut kahvilatäti. Kuten luonnostani olen: kiinnostunut muista ihmisistä. Ihan hulluna.

Sieltä syöksyin suoraan Utrikespolitiska Samfundetin (se vanhojen gubbejen – ja mun – ulkopoliittinen seura) kokoukseen METALLILIITTOON. Voi haloo. Ensin tunti propagandaa Metallin kv-toiminnasta ja siitä kuinka oikeasti monikansalliset yritykset ovat suurin piirtein saatanasta. Ohhoh… Ja sitten tapeltiin siitä kannattaako järjestää presidentinvaalidebattia, sillä "on aika selvää että Halonen valitaan heti ensimmäisellä kierroksella". Haloo! (taas) Maa jossa porvarillisilla puolueilla on enemmistö parlamentissa ja jossa istuvan presidentin vastaehdokkaina on pääministeri ja entinen valtiovarainministeri, euroopan investointipankin pääjohtaja ja neljä muuta ehdokasta. Etteivätkö seitsemän ehdokasta yhteensä saisi edes 50 % äänistä? Kolme kuukautta parasta kampanjointiaikaa jäljellä, ja sitten shit hits the fan (Haloselle, ei meille).

Illalla oli keikka Tekniska Föreningenin tilaisuudessa jossa oli 150 teekkaria. Ihan sairaan hyvä keikka, teekkarit on ihania! Ja ihan maailman söötein narikkapoika. Ihanat silmät. Harmi vaan että se oli ehkä vaahtosammuttimen kokoinen. Höh.

Antton tuli takaisin jenkeistä, YK:n yleiskokouksesta. Kivaa että tuli takaisin, vaikka oon vieläkin tosi kade että se pääsi sinne, eikä minä. Ensi vuonna sitten, perkele.

Huomenna Islantiin viikoksi Pohjoismaiden neuvoston kokoukseen.

Seksikästä valtaa ja kiemurapilli

Pitkään elänyt myytti jonka tänään omalta osaltani myönsin todeksi on että naisten mielestä valta sittenkin on seksikästä. (Tosin valikoivasti, ilmeisesti, koska esim Paavo Lipponen tai Seppo Kääriäinen ei aiheuta mulla tsunamia south of the boarder). Ja kamala oli se tilanne jolloin sen tajusin. Hävetti itseänikin. Folktingetin mediapoliittisella valiokunnalla (jonka puheenjohtaja jumalan armosta ja taitavista välttely-yrityksistä huolimatta olen) oli tänään kokous YLE:llä, jossa istuimme pari tuntia juttelemassa Mikael Jungnerin kanssa. Ja silloin se tapahtui. Enemmän kuin ärsytti maalaiset, niin kiinnosti Jungner. Siis Jungner! Keski-ikäinen, pieni demarimies jolla ei ole ylähuulta -- ja mä olin aivan sunshine, ja oisin flirttaillut jos oisin kehdannut eikä olisi pitänyt johtaa puhetta. Haloo. Ei voi johtua mistään muusta kuin että se oikeesti on aika särmä. Ja kai sitten se valta.

Muistatteko kun pienenä oli sellasia pillejä jotka olivat ihan mutkalla ja melkein solmussa? Mihin ne on hävinnyt? Miksi niitä ei enää ole? Keskarinjuonti olisi niin paljon hauskempaa sellasella kiemurapillillä (koska nythän se ei ole yhtään hauskaa). Ei oo yhtään katkonaista tää mun ajatuksenjuoksu, ei.

Firmakeikka tänään illalla meni tosi hyvin. Mulla on ollut samassa firmassa kolme keikkaa, ja tää oli viimeinen ja hauskin. Ainoa kauhea oli että sinne piti mennä metrolla. Huh. Se oli aika eksoottista. On ihmeellistä että tänä päivänä, modernin tieteen ja teknologian aikakautena, osaamme vaikka lentää avaruuteen, lähettää telkkariohjelmia kännykkään, geenimanipuloida porkkanoita ja kloonata lampaita -- mutta Helsingin metrosta ei saada kusen hajua pois! Kyllä mulle kelpaa vähän pienemmätkin porkkanat, Lisää määrärahoja ällöhajujenpoistamistutkimukseen!

Pressaklubi

Niinistön vaalikampanjan tukijoukkoja johtamaan on koottu ryhmä eminenttejä (?) mielipidevaikuttajia (?), itseni mukaan lukien. Porukan nimi on Pressaklubi. Oon aivan liekeissä, vähän hauskaa tehdä kampanjaa taas! Harmittaa vaan ettei Niinistö ala jo puhua enemmän NATO:sta. Pertti Salolainen kirjoitti muutama päivä sitten aivan loistavan mielipidekirjoituksen Hesariin NATO:sta. Salolainen puhui viisaasti integraatiovajeesta, eikä niinkään turvallisuusvajeesta. Ja juuri tästähän on kysymys. Ei olla mukana päättämässä asioista jotka väistämättä vaikuttavat meihin, ja samalla ikään kuin kieltäydymme kannattamasta yhteisiä arvoja ja tämä vähentää vaikutusvaltaamme muissa kansainvälisissä yhteyksissä.

Toinen ongelma on että jengi lähtee NATO-keskusteluun vähän liian helposti fiilispohjalta, samalla tavalla kuin aikoinaan ydinvoimakeskusteluun. Kyllä NATO:lle on yhtä kuin rautaa rajalle ja rättipäitä turpaan. Välittömästi pitää lähettää suomalaiset pojat Irakiin sotimaan. Ja eihän se todellakaan ihan niin mene. Liittoutumattomiahan me emme nytkään ole, vaan partnership for peace-ohjelman kautta jo lähes jäseniä; ei vaan päättävän pöydän ympärillä.

Lääkäri käski eilen ostaa kengät. Mä päätin tulkita sen niin että lääkärin määräys oli ostaa uusia kenkiä, monikossa. Se kyllä taisi tarkoittaa että pitäisi ostaa hyvät, kunnon arkikengät. Eli tylsät kengät. Joten tänään ostin sitten uudet kengät (ja alusvaatteita, vaikka se ei ehkä suoranaisesti kuulunut siihen lääkärin määräykseen. Tai yhtään, itse asiassa). Elli sanoo niitä alistajakengiksi, ja kyllä ne ehkä vähän dominatrix-henkiset onkin. FMB’s, Fuck Me Boots. Siis vaikka enhän mä tietenkään sitä niillä yritä viestittää. Tietenkään. Oon niin tyytyväinen, niin tyytyväinen, mun nunnaelämään. Mä voin keksiä mielikuvituspoikaystävän. Printtaan Jeff D’Agostinon kuvia netistä ja leikin että se on se.

Haloo tyttö, hanki elämä.

Kulutusyhteiskunta

Oj. Kyllä on Ögonaböj aivan TV:n crème de la crème. Toivottavasti Bettina S. ei ikinä tule takasin. Ögonaböj on maailman hauskin. Jag är helt frälst. Pakko ostaa digiboxi ihan vaan että näkee lisää tota ohjelmaa.


Aamulla kävin lääkärissä (kuten vanhat, aikuiset ihmiset tekevät) koska mulla on tosi dramaattinen vamma, eli luupiikki. Vaikka ei se nyt niin dramaattista sitten ollutkaan. Lääkekuuri ja kenkiin pohjalliset. Pöh. Ei siis sympatiaa, ambulansseja, komeita lääkäreitä ja kukkasia leikkausosastolle. Vaikka lääkäri oli kyllä oikeastaan aika komea. Ensin en ollenkaan uskonut että se on lääkäri. Odotushuoneessa mun ohi käveli kolmekymppinen, kalju bodari jolla oli päällä farkut ja t-paita. Kaulan ympärillä roikkui joku henkilökortti, eli päättelin (koska ilmeisen helposti tuudittaudun ennakkoluuloisesti stereotypioihin) että se on joku huoltomies. Eikö hetken kuluttua sama mies (poika?) kutsu minut nimeltä sisään? What is this, Doogie Howser (huono kasarisarja teininerosta josta tuli lääkäri 15-vuotiaana)?


Huomasin siis itsessäni mielenkiintoisen asian (vähän niin kuin pieni sosiologinen experimentti): Jos lääkärillä ei ole valkoista takkia päällä, niin ei oikein usko että kyseessä on oikeasti lääkäri. Niin sitä vaan älykäs ihminen ei kyseenalaista valkotakkista ihmistä joka sanoo itseään lääkäriksi (mistä sitä tietää vaikka se olisi valmistunut jostain ammattikorkeasta tyyliin hoitotiedenomiksi!?), kun taas takiton lääkäri heti herättää skeptisyyttä. Niin on ihminen yksinkertainen. Tai sitten vaan minä.


Kolmatta kertaa ostin tämän kuukauden aikana uutta ripsiväriä. Ei siksi että laitan sitä päivässä silmään litran, vaan siksi että oon maailman helpoin mainoksen uhri. Katsotaanpa siis huomenna josko katseeni on säkenöivä ja häikäisevä, kiitos kolmiulotteisia polymeerejä sisältävän ravitsevan koostumuksen joka tekee jokaisesta ripsestä paksumman! *Sigh…*


Shoppingspreeltä tarttui tänään mukaan farkut, paitoja, toppeja, meikkejä ja hajuvesiä. Kauhea tarve ostaa koko ajan. Kulutusyhteiskunta on ihana!