Sinkkuelämää ja Not the Von Hertzen brothers

Hear ye! Hear ye! Elokuva-asiantuntija L. Backlund arvostelee nyt elokuvan (aika huonosti, koska en oo kovin hyvä arvostelemaan leffoja, musaa, kirjoja etc, koska kiinnitän huomiota ihan vääriin asioihin. Tai siis en vääriin, mutta OIKEIDEN kriitikoiden mielestä epäolennaisiin, uskoisin). Kävin katsomassa Sex and the City –leffan, mutta ei hätää, en tee mitään paljastuksia.

Elokuva oli mun mielestä hyvä – Sinkkuelämää-faneille. Siis luulen, että leffa ei ehkä normielokuvana olisi ollut niin kummoinen, mutta koska on orjallisesti katsonut ja rakastanut sarjaa, niin leffa on hyvä. Ihan uskomatonta, miten hyvältä ne naiset vieläkin näyttää, ja Big oli paremman näköinen kuin ikinä. (Okei, tää arvosteleminen on aika vaikeaa, jos ei aio kertoa tapahtumista mitään). Tuotesijoittelua (tai ehkä ennemmin brändi- tai label-sijoittelua) tuli valtavina ryöppyinä välillä, mutta niinhän se menee. Starbucksia näytettiin usein, ja heti mun teki mieli kahvia. Tupakkaa ei poltettu melkein koskaan, paitsi Stanfordilla kerran tai kaksi. Joo, eihän tästä tule mitään. Menkää katsomaan, jos rakastatte sarjaa, ja jos olet mukaanpakotettu poikaystävä, niin leiki ainakin, että nautit. Pari kertaa pieni kyynel vierähti poskelle, mutta mä oonkin ihan nynny.

Leffasta menin suoraan Mattlidenin lukioon, jossa oli lukiolaisten Mattliden’s got talent –ilta. Olin yksi kolmesta tuomarista, Jonathan Hutchingsin ja Kristian Meurmanin kanssa. Jos tuomariesikuvista pitäisi valita, niin olisin ehkä Brandy (kiva, mutta en tajua musiikista älyttömän paljon) tai Sharon Osbourne (outo miesmaku). Mun ehdoton suosikkiesitys oli Not the Von Hertzen brothers, jotka valitettavasti jäi kakkoseksi.

Presidenttipeliä ja fillariraivari

Erkki Tuomioja ilmoitti eilen blogissaan, ettei ikinä aio olla presidenttiehdokas. Minuakaan EI ole esitetty presidenttiehdokkaaksi, ja siksi onkin paikallaan myös minun ilmoittaa, etten aio olla presidenttiehdokas.

Huomaan edelleen minussa lisää tukari-ominaisuuksia (tukari = yhteiskunnan tukipilari, eli kyttääjä, nalkuttaja. Termin mulle opetti itseäni paljon katu-uskottavampi kollegani Seppo). Ei siis riittänyt se, että vedin kakkaraivarit, mun uusi vihan kohde ovat pyöräilijät. Pyöräilyä kannatan, mutta mikä helvetti siinä on, ettei voi mennä sinne liikenteeseen pyöräilemään?! Jos ei ole pyörätietä, niin silloin aikuisten on pyöräiltävä autoradalla. Jos on niin maalainen, että autot pelottavat, niin by all means tervetuloa Helsingin kätevän ja toimivan joukkoliikenteen asiakkaaksi. Tai sinne jalkakäytävälle – JALANKULKIJANA. Mä EN kävele pyörätiellä (siksikin, että tää urputtamisvara vähenisi). Juristilukijat (tai muuten valaistuneet lukijat!) auttakaa: Onko mahdollista tehdä kansalaispidätys? Ja onko tää sapetus rationaalista? Onko musta tulossa tiukkapipo, vai onko muut huomannut itsessään vanhemmiten samanlaisia kehityksiä?

Kiiltävänä hiestä (lätkäbiisi 2008)

Kuvitelkaa tämä: Tasatilanne. Peli on jatkoajalla. Kuumottavaa paniikkipeliä, matsi on pakko voittaa. Kestääkö Suomi? Taipuuko Leijona? Silloin, juuri silloin, kaiuttimista räjähtää: Suomi scoraa, suomi scoraa!

Katse jäälle, maila iskee, ja verkko heilahtaa! Suomi voittaa! Tiukassa tilanteessa paraskin joukkue voi tarvita hengenkohottajaa, ehkä jopa oman biisin? B-Studio riensi taas kansakunnan apuun, ja ylpeänä esittää: Kiiltävänä hiestä (lätkäbiisi 2008).

Me tehtiin siis Sepon kanssa kisabiisi. Sitä paitsi tältä kesältä puuttuu vielä se superärsyttävä läppärenkutus, joten we stepped up. Kuunnelkaa se. Se on sairaan paska mut just niin huono että se on aivan mahtava! Musavideo (joka on mahdollisesti vielä huonompi kuin biisi) tulee illalla B-Studiossa klo 19.55. Hahaa, onneks en oo muusikko, niin ei hävetä niin paljon kuin Seppoa!

Hintapsykologiaa

Onkohan kukaan oikeasti joskus tutkinut 99-tehokkuutta? Tarkoitan sitä, että kun hinnan laittaa sentin tai euron alle seuraavan kympin tai satasen, niin antaa muka ihmisille sellaisen illuusion, että se aidosti on jotenkin merkittävän verran halvempaa. Toimiiko se oikeasti? Tuleeko mun itse ostettua jotakin, vaan siksi, että se maksaa 99 €, ja siksi vaikuttaa halvemmalta, kuin jos se maksaisi 100 €. Mä tietysti väitän, että en, mutta vaikuttaakohan se muhun alitajuisesti kuitenkin?

Mun työmatkalla on eräs kioski. Se on aika ankee kioski, vähän hämyisen ja nuhjuisen näköinen, ja tyyppi, joka siellä on töissä on aika creepy. Nyt he ovat ensimmäistä kertaa satsanneet markkinointiin. Kioskin ulkpuolella no ständi, jossa on hieman ontuvalla käsialalla kirjoitettu lappu, jossa lukee ”Kahvi + kakku 2,35”. Siis 2,35? Outo hinta. Miksei heti 2,50? Eikö olisi jo vaihtorahojen kannalta helpompaa? Kuka haluaa viiden sentin kolikoita seilaamaan taskuunsa? 2,35? Mikä logiikka on ton takana? Ja miten ihmeessä mulla on aikaa pohtia jotain näin turhaa asiaa?!

Endorsements

Jos sua pyydettäisiin mainostamaan tuotetta, josta et varsinaisesti olisi ihan liekeissäsi, lähtisitkö?

Mä en oikeastaan henkilömarkkinoinnissa ole valtavasti mainoksen uhri. Tarkoitan, että en todennäköisemmin osta uutta ripsiväriä siksi, että sitä mainostaa vaikka Penelope Cruz, kuin jos näkisin ihan normaalin ripsarimainoksen. Se, että Puff Daddy ja Jessica Simpson tukevat endorsement-tyyppisesti ProActive-naamarasvaa tv-shopissa, ei saa mua ostamaan sitä. Mutta sen täytyy toimia, miksi muuten yritykset valtoimenaan yrittävät saada julkkiksia mainoksiinsa ja tukemaan tuotteitaan?

Toisissa asioissa kuitenkin tietyn ihmisen vakuus siitä, että joku asia tai tyyppi on hyvä, voi olla tosi ratkaisevaa. Tottakai on helpompaa mennä treffeille vaikka kaverin kaverin kanssa, koska sehän on selkeästi läpäissyt jonkinlaisen seulan. Sen täytyy olla normaali ja kiva ihminen, koska se on mun kaverin kaveri. Tai töihin on helpompi ottaa joku, jota joku tuttusi tai muuten arvostamasi henkilö suosittelee. Rekrytoitavahan on jollekulle jo onnistunut osoittamaan mainioutensa. Tää toimii tietysti myös toisinpäin, sillä jos joku ihan mulkku tyyppi tarjoaa sulle töihin kaveriaan, niin ethän sinä sitä todennäköisesti vakavasti harkitse: ”salee itekin urpo, jos se on tuon kaveri”.

Siksi pettymys onkin aina suurempi, jos joku ”suositeltu” tyyppi tai tuote ei olekaan niin hyvä kuin olisit toivonut. Ja tämä koko vuodatus oli esiselitystä tällaiselle nimenomaiselle tapahtumalle:

Olin taannoin kirjakaupassa, ja käteeni osui pokkari, jonka kannessa oli mm. varjokuva New Yorkista. Oon vähän heikkona New York-kirjoihin, joten otin kirjan käteeni tutustuakseni. Ulkoiset merkit viittasivat chick lit-kirjaan, mikä ei kauheasti sytyttänyt. Mun chick lit-kiintiö taitaa olla täynnä, teini-iässä on tullut varmaan luettua liikaa Marian Keyesin kirjoja. Takakannen kuvaus viittasi vielä vahvemmin kyseiseen genreen, mutta sitten! Huomasin kannessa pienen endorsementin. Zadie Smith oli lukenut kirjan, ja sanonut: ”A lovely, funny, melancholy stroll through twenty years of a woman’s life – and when I’d finished it, I wished I was getting twenty more”. Okei! Mahtavaa! Jos upea, lahjakas Zadie Smith puhuu noin kauniisti kirjasta, sen täytyy todellakin olla hyvä! Jos Zadie olisi halunnut jatkaa kirjan lukemista loputtomiin, sen täytyy olla jollakin tavalla erityislaatuinen lukukokemus. Niinpä ostin kirjan, tietysti. Ja nyt luin sen. Damn that Zadie Smith! ”Wished I was getting twenty more”… Hmpfh, paskat. Kirja oli keskinkertaista chick lit'iä, ja mä olin mitannut sitä Zadie Smith-mittapuulla, ja se lienee virhe. Jos olette lukenut tän kirjan, Melissa Bankin The Wonder Spot, niin kommentoikaa oma mielipiteenne!

Tervetuloa askartelublogiin...

Oletteko huomanneet, että hammaslääkärit ja hammashoitajat ovat pahimpia syyllistäjiä? Vaikka ei olisi yhtään reikää eikä mitään, mutta aina ne keksivät jotain, joka on suussa väärin. Ja vaikka ne käyttäisivät neutraaleja tai ystävällisiä sanoja (toisin sanoen ovat kutsumatta sua tyhmäksi tai laiskaksi), niin ne kuulostavat aina vähän syyllistäviltä. ”Tiesitkö, että hammaskivi tuhoaa hampaiden tukirakennetta, ja se alkaa mureta pikkuhiljaa”, ne sanovat, ja sitten potilas itse, hiljaa päässään jatkaa ”ja sitten sun hampaat murenevat, ennen kuin täytät 30”. Siis tää analyysihan ei liity mitenkään siihen, että mä ite oon vainoharhainen, tietenkään, eihän? Eihän?!

Jotain tosi ihmeellistä on tapahtunut. Mä rupesin tekemään koruja. Mä en ole koskaan ollut kovin käsillä tekevä tyyppi, vaan mun luomiset on enemmänkin ollut just kirjoittamisen ja esittämisen puolella. Ja nyt yhtäkkiä: mä teen koruja! Itse! Hullua! Seuraavaksi mä varmaan haluan kesämökin ja hankin koiran (hahaa, no ei, tohon en usko itekään). Se on kuitenkin valtavan hauskaa, ja ihan superkäteviä lahjoja, paitsi että se lähti mulla aivan käsistä, ja mä askartelin lahjalle jopa rasian. Oh dear… voiko joku tulla läimäyttämään mua, ennen kuin musta tulee Martha Stewart ja tästä blogista tulee joku askartelublogi!