Katsokaa, ulkona lumisee!

(Kolumnini eilisessä Etelä-Saimaa -lehdessä)

Suomi on kaunis kieli. Moni pitää suomea kovin kulmikkaana ja kovana kielenä, sillä sitä siivittää niin monesti kaksoiskonsonantit ja ä- ja ö-äänet. Kuulostaa niin vaivattomalta ja helpolta sanoa esimerkiksi ”je t’aime” tai ”I love you”, kun taas ”minä rakastan sinua” tulee kakien ja pykien. Se kuulostaa sitä paitsi Vakavalta. Kovin, kovin Vakavalta.

Osaan ehkä arvostaa suomenkielen moninaisuutta ja nyansseja, koska se ei ole äidinkieleni, ja olen saanut puoliulkopuolelta tutustua kieleen. Ajatella, että esimerkiksi epäjärjestelmällistyttämättömyyttänsäkäänköhän oikeastaan on ihan järkeenkäypä pohdinta jostakusta ihmisestä!

Yksi suomenkielen parhaimmista sanoista on ehdottomasti ”jaksaa”. Englanninkielestä, joka on olevinaan universumin ykköskieli, puuttuu täysin tämä aivan korvaamaton käsite! Joskus olo on sellainen, että ei vaan jaksa. Lähdetkö kahville? En mä jaksa. Imuroitko tänään? En mä jaksa. Malla soittaa, vastaatko? En mä jaksa. Englanniksi ei voi vastata niin. Englanniksi joko ei ole energiaa (I don’t have the energy), ei ole aikaa (I don’t have the time), ei viitsi, joka kuulostaa kovin negatiiviselta (I can’t be bothered), tai ei halua (I don’t want to). Mutta nuo ovat todella huonoja vaihtoehtoja, koska mikään niistä ei vastaa sitä, että EI VAAN JAKSA.

Suffikseista ja jännittävistä ylipitkistä sanayhdistelmistään huolimatta olen löytänyt suomenkielen yhden pienen puutteen. En tiedä kuinka moinen lapsus on käynyt, koska suomenkielen keksijät ovat kovin mielikuvituksellisia ja omiaan suojaamaan kieltä. Sen todistaa se, että lainasanoja on suomessa hyvin vähän. Saksassa ja ruotsissa niitä vilisee kielessä vaikka kuinka paljon, kun taas suomessa heti on keksitty ja otettu käyttöön omat sanat vaikkapa tietokoneelle, sähköpostille tai turvatyynylle. Siksi onkin ihmeellistä, että suomeksi ”sataa lunta”!

Monilla muilla kielillä lumensatamiselle on omat sanat. Det snöar på svenska, es schneit auf Deutsch and it snows in English. Ajatelkaa, mitkä mahdollisuudet olisi päästä luomaan tälle ilmiölle uutta sanaa suomeksi! On tylsää, että vain ”sataa lunta”.
Soitin kielitoimistoon, ja kysyin, miten minun pitää toimia, jotta saan kieleen uuden sanan. Sieltä vastattiin, että se tulee sitten vähän niin kuin itsestään, kunhan ihmiset alkavat käyttää sanaa. Niinpä minun pitää nyt markkinoida tätä sanaa. Harkitsin kahden vaihtoehdon välillä. Olisiko parempi, että luntaa vai että lumisee? Pitkän puntaroinnin jälkeen, päädyin lumisemiseen, koska luntaminen oli kovin vaikea taivuttaa (eilen lunsi, ulkona on luntanut). Ulkona lumisee. Kuinka kauniilta ja tunnelmalliselta se kuulostaakaan! Tulkaa lapset, ulkona on lumissut! Ottakaa omaksenne tämä sana ystävät, parin vuoden päästä olemme tehneet historiaa, ja saaneet tämän sanan valtakieleen. Liittykää lumisemisrintamaan!

Antikulutusaktivisti

Mua väsyttää! Mua väsyttää niin paljon, että mua itkettää! Tässä teille ilmainen neuvo: jos menette Rovaniemelle, niin älkää missään nimessä asuko Sokos Hotel Vaakunassa.

Koska ehkä oman talon esiintyjät ovat mahdollisesti (ilmeisesti) jossain ruokaketjun häntäpäässä, niin meidät laitettiin asumaan suoraan alakerran yökerhon yläpuolelle. No onhan noita, mutta kelatkaa, että vaikka Rovaniemellä on ihan vitun kylmä, ja taloja varmaan eristetään niin saatanasti, niin äänieristystä eivät sitten ole taloon laittanut.

Ei vaan se, että musa kuuluu niin kovalla ja niin hyvin, että ei ainoastaan erota biisejä, vaan myös niiden tarkat sanat, mutta sen lisäksi dj on bassopäissään vetänyt nekin nupit kaakkoon. Tuntuu ihan siltä, kuin joku olisi laittanut sängyn sisään neljä sub wooferia, ja ne latais täysii. Sydän hakkaa nopeammin, ja rintakehä vaan kumisee musiikin mukana. Tää on TODELLA ahdistavaa.

Mä oon yrittänyt nukkua neljä tuntia. No can do, not in this establishment. Ja kelatkaa, eikö just nukkumisen kuitenkin pitäisi olla näiden ydintoimintaa?

Mulla soi kello tasan neljän tunnin päästä. Neljä tuntia ei riitä mulle yöuniks. Hyvä että ees kahdeksan riittää. Ja vielä tuntiin ei oo valomerkkiä tiedossa, eli bileet alhaalla varmaan vaan paranee, ja mun vitutus kovenee.

Ja mitään ei voi tehdä. Mä aloitin nousemalla puoli tuntia sitten sängystä, ja kirjoittamalla tulikivenkatkuisen asiakaspalautteen Sokos hotellien nettisivujen kautta. Menin takaisin ”nukkumaan”. Ei se auttanut. Tää on ihan sama kuin jos sänky ois tuolla keskellä tota yökerhon tanssilattiaa. En mä ees melusta herkästi valita, koska mä en melusta herkästi häiriinny. Mä asun yhdellä helsingin vilkkaimmin liikennöidyistä kaduista, mä nukun niin lentokoneissa, junissa, busseissa kuin luennoillakin tai ihan missä vaan. Mulla ei IKINÄ ole ollut mahdotonta saada unta siksi, että jostain kuuluisi ääniä. Ironista, että sitten kun se ensimmäistä kertaa tapahtuu, niin se on HOTELLISSA.

Nousin taas. Mitä voi tehdä kahdelta (nyt jo puoli kolmelta) yöllä hotellihuoneessa? Kirjaan on tosi vaikea keskittyä, koska joku vitun Shakira ja Pussy Cat Dolls keskeyttää lukemisen jatkuvasti, ja telkkarista ei tule mitään. Facebookissa ei ole mitään uutta, ja mua väsyttää niin paljon, etten mä jaksa surffata netissä lukemassa tai pelaamassa. Tiesittekö, että just valvottaminen on yks tavallisimpia kidutuskeinoja? Onkohan mulla jotain salaista tietoa mitä joku Mossad tai Stasi tai Sokos hotelsin johto haluaa multa? MÄ KERRON KAIKEN, IHAN KAIKEN, antakaa mun nyt vaan nukkua!

Mä soitin respaan. Oisko MITÄÄN muuta huonetta, johon voisin vaihtaa (ja oikeasti kuulostin tosi kivalta puhelimessa, ja kysyin todella kohteliaasti, enkä kuulostanut sillai valmiiksi vittupäältä (jolta näytin, ja jolta tuntui)), mutta respan Tuomaksella oli koko putiikki täynnä. -Ymmärrätkö sä miten kovaa toi musa tulee? Tääll ei pysty nukkumaan! mä melkein itkin sille. Tuomas oli empaattinen, mutta kova (tai sitten yksinkertainen), ja sanoi vaan että: ”joo, se tosiaan kuuluu sinne aika hyvin”. Okei, no kiitti. Ei tää tietenkään Tuomaksen syytä ole, vaan sen pomojen.

Miten kypsää (tai häiriintynyttä) on toivoa vieraan johtajan ja sen perheen talon päälle ruttoa? Mutta mitä tekemistä on siis tyhjässä hotellihuoneessa? Sen jälkeen kun mä olin käyttänyt kaiken shampoon, saippuan ja käsipaperit, ja piilottanut osan niistä viereisen sängyn tyynyn sisälle, niin aika vähän. Ja kelatkaa, että mä en ton parempiin jekkuihin kyennyt, joka vaan todistaa sen, että a) mä olen karmee nynny, ja b) kuolemanväsyneenä on täysin ala-arvoinen jäynänkeksijä.
Mä ajattelin, että tää oksentaminen täällä jotenkin helpottaisi mun oloa, mutta ei oikein. Tää on kuitenkin tällainen vastakohtainen postaus tohon edelliseen, eli tää ois tällainen antikulutusaktivistipostaus. Et älkää menkö Rovaniemen Vaakunaan, jos haluatte nukkua hotellihuoneessanne. Sleepless in Rovaniemi menee nyt takaisin sänkyyn makaamaan, odottamaan joko unta, valomerkkiä tai psykoosia. Jos vedot on pystyssä, ni noista ekana tulee joko pilkku tai psykoosi.

Kulutusaktivisti

Kotinurkillani Kampissa oli pitkän aikaa hyvin keskeisellä markkinapaikalla tunkkainen räkälä. Itse asiassa niitä on vieläkin jokaisessa korttelissa, mutta jostain syystä tämä yksi lopetti toimintansa. Ensin ajattelin, että paikka on vain remontissa. Pian huomasin, että siihen ollaan perustamassa kahvilaa. Kahvila on todella viihtyisä, ja siellä on A-oikeudet, joten voi siellä vielä kaljalla tai kossuvissylläkin käydä, mutta sisustus ja hyvä palvelu houkuttelee varmasti ennemmin sitä kahvilakävijäkuntaa. Nyt mua kuitenkin huolestuttaa, koska usein kun kävelen kahvilan ohi, siellä on kovin hiljaista, useimmiten ihan tyhjää. Olen siis aloittanut kulutuskampanjan. Olen alkanut käydä siellä kahvilla mahdollisimman usein. Joskus poikkean matkalla kaupasta kauheiden kantamusten kanssa siihen kupposelle. Kahvin juominen siellä ei tietenkään pelasta niiden liiketointa, mutta a) kahvilla on suhteessa erittäin kova kate, ja b) jos ihmiset näkee siellä jonkun sisällä, niin ehkä nekin tulevat. Mä en halua, että siihen tulee taas se tunkkainen räkälä, koska niitä on ihan superpaljon tässä ympärillä nyt jo. Mä haluaisin, että kahvila pärjää. Joten jos olet Kampin suunnalla, niin sen sijaan, että menet vaikka sähkötalon Robert’s Coffeen tai Kampin Keskuksen Waynesiin, niin menepä Malminrinteen Aula –kahvilaan. Tää on positiivista kuluttamista.

Myös: Jyrki Lehtola on Jumala. Tai ainakin ihan perkeleen helmi. Aulassa istuskellessani luin iltapäivälehdet. Olen jo pitkään orjallisesti lukenut Jyrki Lehtolan kolumneja. Ne ovat häijyjä, mutta aina niin helvetin osuvia. Hän on todella nokkela kirjoittaja. Tosin hän on myös vähän samalla tavalla pelottava, kuin Virpi Salmi. Heidän tekstejään on hulvattoman hauska lukea, mutta olisi kamala joutua heidän kohteikseen.

In Finland we have this thing called Kykypuolue

Suvi Lindén oli taas päässyt jotenkin livahtamaan avustajiensa valvovan silmän alta puhumaan toimittajille, ja kyllähän sen tietää miten siinä sitten käy. ”Yritys voi vaatia työntekijän riisuutumaan vaikka alasti”. No ei tietenkään voi, eikä ministerikään nyt kai niin luule, mutta oli silti päättänyt sanoa niin, koska ”yritin olla huumoripitoinen”. Mä olen vasta 28, ja mäkin tiedän, ettei politiikassa voi yrittää olla huumoripitoinen, koska kukaan poliitikko tai politiikan toimittaja ei ymmärrä sitä, ja sitten se uutisoidaan juuri niin kuin ei ollut tarkoitus, ja sitten ei ymmärrä äänestäjäkään. Joskus kannattaa välttää myös olemasta ”totuudenmukainen”, ja kertoa oikeasti omia mielipiteitään, koska niitä joutuu sitten pyytelemään anteeksi pitkin medioita, vaikka oikeasti OLISIKIN ollut sitä mieltä että demarit ja vasemmistolaiset ovat katkeria ja kateellisia ja kyrpiintyneitä siihen, että muilla menee hyvin.
Mutta kevyempään. Uusin villitys Facebookissa on tehdä itsestään jotain ihme listoja vastailemalla aivan random kysymyksiin, ja postaamalla ne sinne. Mä oon ollut muka niin tärkeä ja kiireinen ihminen, etten ole ehtinyt, mutta tietysti olen ehtinyt. Tänään nyt viimeinkin sain sellaisen aikaan.

1. Agenttinimi (toinen etunimi ja nykyinen asuinpaikka)
- Maria Kamppi

2. Leffastaranimi (isovanhemman nimi isän puolelta ja lempikarkki)
- Anja Polly (Kuulostaa kyllä ehkä enemmänkin aikuisviihdeleffatähdeltä, kuin perusleffatähdeltä...)

3. Rap-nimi (Etunimen eka kirjain ja sukunimen 3-5 ekaa kirjainta):
- L-Bac (New album, out now!)

4. Pelinimi (lempiväri, lempieläin)
- Pinkki merilehmä (tosin toikin olisi ollut hirveen hyvä agenttinimi)

5. Saippuaoopperanimi (Toinen nimi, ja syntymäkaupunki)
- Maria Budapest

6. STAR WARS nimi (Sukunimen kolme ekaa kirjainta, äidin tyttönimen kolme viimeistä kirjainta ja lemmikin nimen kolme ekaa kirjainta)
- Bac Mäl Yäk

7. JEDI nimi (Toinen etunimi takaperin, äidin tyttönimi takaperin)
- Ariam Äikläm

8. Pornostaranimi (ekan lemmikin nimi, katu jolla vartuit):
- Bimbo (Jos ei ekaa lemmikkiä olekaan ollut? Ja Bimbo on unkariksi nuppu, me asuttiin nuppukadulla. Mutta mun pornonimi tän mukaan on siis Bimbo. Vähän niin kuin Cher. Tai Mooses)

9. Supersankarinimi: ("The", Lempiväri ja Isän auton merkki)
- The Pink Volkswagen (saving people with unpforitable gasmileage everywhere!)

10. Toimintastaran nimi (Viimeksi katsomasi leffan päähenkilön etunimi, ruoka jota olet viimeksi syönyt)
- Benjamin Bolognese (mamma's boy by day, pasta-loving-crime-fighter by night!)

Blogiliksaa

Jösses ändå. Sitter jag på en guldgruva? Hesarin netissä oli uutinen siitä, että ruotsalaisteini tienaa blogillaan tuhansia. Ruotsissa bloggaaminen ja blogien lukeminen on paljon edellä, ollut jo vuosia, ja samalle tasolle ei olla suomalaisessa kansalaiskeskustelussa päästy. ”Jokaisella” (anyone who’s anyone) on Ruotsissa blogi, ja keskustelua käydään laajasti, niin että linkitetään toisten blogeihin, ja sillä on saatu aikaan esimerkiksi todella vilkasta – ja aidosti mielekästä ja syvällistä – poliittista debattia, kun eri puolueiden kansanedustajat ja muut vaikuttajat argumentoivat toistensa näkemyksien puolesta ja vastaan. Retoriikkaankin on Ruotsissa kautta aikojen panostettu enemmän (sekä blogeissa että livenä). (Apua, tästähän on tulossa sellainen kamala ”Ruotsissa kaikki on niin mahtavaa, ja täällä ollaan vaan paskoja” –juttu. Se ei siis todellakaan ole tarkoitus, siellä vaan blogikulttuuri on tosi erilainen).

Genreblogeilla on todella paljon lukijoita, ja luulen, että valtaosa työikäisistä seuraa joitakin blogeja ainakin semisäännöllisesti. Ebba von Sydow kaiketi tuplasi tulonsa bloginsa myötä, ja on nyt jonkinlainen selfmade (mutta uskottava) auktoriteetti sekä muodissa että bloggaamisessa. Kovinkaan moni bloggaaja ei ole onnistunut nostamaan tunnettuuttaan vain siksi, että ne bloggaavat. Ebba von Sydow, Perez Hilton, ehkä Arianna Huffington. Kuka on Suomessa tunnettu siksi, että bloggaa niin hyvin? Iivi Anna Masson blogia luki moni fiksuna pitämäni ihminen, mutta hän lopetti bloginsa. Jussi Halla-aho näkyy mediassa bloggaajana tuon tuostakin, mutta ei siksi, että hän olisi niin poikkeuksellisen nokkela. Kansanedustajat pitävät blogeja (tai oikeastaan nettipäiväkirjoja), joita päivittävät kun päivittävät, varmaan enemmän siksi, että niille on sanottu, että kaikilla pitää nykyään olla blogi. Sen päivittämistahti aina kiihtyy ennen vaaleja, ja hiipuu sitten taas…

Mutta asiaan. Ruotsin kolmanneksi luetuin blogi on 17-vuotiaan teinitytön pitämä Kissies. Kissies ei ole teemabloggaaja (muoti, teknologia tai god forbid vaikka neulonta) eikä ainakaan nopealla vilkaisulla näkemyksellinen. Siitä huolimatta blogia pitävä Alexandra tienaa vajaa 5000 euroa kuukaudessa sponsseilla ja mainoksilla, ja kävijämäärät ovat kymmenissä tuhansissa. Käykääpä tsekkaamassa tämä blogi.

Mä hämmennyin kovin kun kävin siellä. Mä en kerta kaikkiaan ymmärrä sen viehätystä. Alexandra kertoo päivittävänsä joskus kymmeniäkin kertoja päivässä. Mukana on paljon valokuvia, mikä on tietenkin plussaa, ja jonkinsorttisia lukijagallupeja, jotka vaikuttavat vähän tekemällä tehdyiltä (tyyliin: Voih, minulla on ollut niin kovin rankka päivä, enkä ole saanut pitkää kuumaa suihkua koko viikonlopun aikana. En mitenkään selviä ilman pitkää suihkua. Mitä ilman sinä et selviä??) (Huom, boldaus ja alleviivaaminen ei ollut mun, vaan Alexandran). Mun mielestä on ihan huippua että tollanen nuori kimma on onnistunut hankkimaan itselleen elannon bloggaamisella, mutta sitä mä en ymmärrä, että miksi juuri tämä blogi? Ekalla sivulla on kuvia aamiaissmoothiesta, kuvia annoksesta kiinalaisessa ravintolassa, ja lyhyt kertomus siitä, että oli siellä kahden kaverinsa kanssa. Pahimmillaan postaukset ovat kuin tylsiä Facebook-statuksia. Alexandra is bored. Alexandra is tired. Alexandra is eating. Alexandra is getting up early.

Alexandra veikkaa itse, että ihmisten viehtymys liittyy siihen, että hän sanoo asiat suoraan ja provokatiivisesti. Viimeiset 15 postausta on tosin aika provottomia. Ja ihan oikeasti myös aika sisällöttömiä. Bonfire of the vanities, niinku.

Mun päätelmä on, että ihmiset seuraa tota blogia, koska telkkarista ei tule tällä hetkellä BB:tä. Ihan sama konsepti, mutta vielä hieman interaktiivisempi. Tirkistellään ventovieraan ihmisen elämään, joka kuitenkin päivittää blogiaan monta kertaa päivässä. Vähän niin kuin seuraisi BB:tä 24/7-kanavalta.

Siinä mielessä blogi kyllä oli inspiroiva, että tuli fiilis itsekin ruveta bloggaamaan paljon aktiivisemmin. Jossain vaiheessa mulla kulki aina kamera mukana, ja laitoin paljon kuvia tänne. Nyt se on jäänyt ja postaustiheyskin on vähän semisatunnaista. Ehkä mä teen parannuksen? Ja pakkaan heti mukaan kameran käsilaukkuun. Ja pahimmassa tapauksessa postaan tänne sitten ne kuvat mun Kung Pao Kanasta, koska kyllä mullekin 5000 kuussa kelpaisi.

LUKIJAGALLUP:
Mikä on Kissies-blogin viehätys??

Tylsän elämän tilanneraportti Kuopiosta

Tylsää, tylsää, tylsää. Kiertue-elämä on oikeasti pelkkää odottelua. Ensin istutaan junassa tuntitolkulla (eilen melkein viisi tuntia Kuopioon), sitten odotellaan keikkapaikalla, että keikka alkaa. Keikan jälkeen mennään hotellihuoneeseen, aamulla aamiasen jälkeen odotellaan, että bändi on roudannut, ja sitten istutaan bussissa monta tuntia (tänään n kuusi tuntia Poriin). Hämmentävän epäglamoröösiä. Sitä paitsi mun hotellihuoneessa on superkylmä.

Me puhuttiin bändin poikien kanssa, että nyt kun tulee kierrettyä näitä Suomen hotelleja, niin pitäisi perustaa blogi, jossa arvostelisi ne. Ja etenkin hotelliaamiaiset. Notkuin aikani kuluksi eilen illalla hotellihuoneessa Facebookissa, ja chattasin tutun stuertin kanssa. Hänkin joutuu työnsä puolesta yöpyilemään suomen hotelleissa, ja huomasimme, että suomalaisista hotelliaamiaisista puuttuu pekoni. Miksi? Siellä on aina jotain nakkia ja lihapullaa, mutta kuka haluaa sellaista aamulla? Eihän kukaan koskaan kotona jaksa laittaa itselleen pekonia aamiaseksi, ja siksi sitä pitäisi saada extraluksuksena hotellissa. Päätimme, että rupeamme täyttämään palautelaput jokaisessa hotellissa, jossa ei tarjoilla pekonia, ja laitamme niihin, että ehdottomasti pitää saada pekonia. Kuopion Puijonsarvi, jossa olen yöpynyt joka ikinen kerta kun olen ollut Kuopiossa viimeisten vuosien aikana, vaikka joka kerta varaaja on ollut eri, on muuten oikein mukava hotelli, paitsi että täällä oli huono aamiainen.

Okei, mun elämässä näyttää tällä hetkellä olevan TODELLA vähän sisältöä, koska mä huomasin kyllä itsekin, että kirjoitin just puolen sivun verran hotelliaamiaisista joissa ei ole pekonia. Oh dear. Mä meen nyt lukemaan kirjaa, jos vaikka se auttaisi, ja saisin jotain fiksumpaa sanottavaa.

Kirjasta tosin vielä: Paras ikinä lukemani kirja on Jonathan Safran Foerin Extremely Loud and Incredibly Close. Päättelin siis, että Jonathan lienee jonkinlainen kirjallinen nero, ja hamusin itselleni heti myös hänen toisen (joka siis on hänen esikoisensa) kirjansa Everything is Illuminated. Sekin on kyllä tosi hyvä, mutta jotenkin sen lukeminen ei oikein ota onnistuakseen. Joskus käy niin, oletteko huomanneet? Kirja on oikeasti kovin hauska, fiksu ja viihdyttävä, mutta ei ole pienintäkään ongelmaa laskea sitä käsistään, ja toisaalta ehkä hieman ongelmia poimia se käsiinsä uudestaan. Mutta sisulla mä aion sen lukea. Että nyt siis sen pariin. Ja sit kamalasti kaikkea fiksua puhuttavaa.

Akrobatiaa ja Turku

Yleensä mä nukun kaikki keikkamatkat. Istahdettuani junaan, bussiin tai vaikka autoon, kestän hereillä ehkä KORKEINTAAN puoli tuntia, jonka jälkeen nukahtaminen tapahtuu. Jotenkin se liike ja monotoninen hurina nukuttaa mut samalla tavalla kuin se nukuttaa pienet lapset. (Senkin takia on ehkä hyvä, ettei mulla ole ajokorttia, koska miksi mun reaktio olisi yhtään erilainen vaan siksi, että mä istuisin ratin takana?). Perjantaina matkalla keikalle heräsin kuulutukseen, että kohta ollaan perillä Turussa. Rupesin salakuuntelemaan keskustelua, jota viritettiin takanani. Nuoren miehen viereen oli istunut vanhempi herra, joka ehkä koko matkan oli kerännyt rohkeutta alkaa iskeä tarinaa. Nuori mies kertoi lukevansa tenttiin. Mitä hän opiskelee, herra kysyi. Mä voisin vannoa, että se vastasi akrobaatiksi. ”…kolmatta vuotta. Sitä opiskellaan ammattikorkeakoulussa, ja siihen kuuluu paljon fysiologian opintoja…”. Akrobaatiksi?! Ammattikorkeakoulussa? No nyt ollaan duaalimallissa menty jo hieman pitkälle, kun ammattikorkeakoulussa luetaan jo akrobaatiksi! Päässäni jo hahmottelin vihaista kansalaiskirjettä opetusministerille (”Arvoisa ministeri Virkkunen, minä olen huolissani kansakuntamme tulevaisuudesta, ja verorahojeni tarkoituksenmukaisesta allokaatiosta…”). Sitten mä tajusin, että se puhuu jostain naprapatiasta, ja että se ehkä opiskelikin naprapaatiksi. Heti herättyäni en oo ehkä ihan terävin veisti laatikossa.

Paluumatkalla bussi ajoi sitä uutta tietä. Tiedättekö miten paljon se oikeasti koostuu tunneleista? Se on tunnelia tunnelin perään. Ei ihme, että sen tekemiseen on mennyt jotain satoja vuosia. Ja jos siinä oikeasti on ollut tiellä niin järjetön määrä kalliota, että pitää tehdä kilometritolkulla tunnelia, niin kävikö kellään mielessä, että ehkä Jumala ei vaan halunnut, että ihmiset kävisivät Turussa?

Lauantaina olin keikalla Kouvolassa, joka on hiljaisin kaupunki missään.