Nettipokeri

Oh man. Nettipokeriako nyt ollaan rajoittamassa ja kieltämässä ihmiskunnan hyväksi? Sitä mieltä ilmeisesti on Rahapelifoorumi. Rahapelifoorumi koostuu viisaista tädeistä ja sedistä, joita johtaa Veikkauksen ex-johtaja Matti Ahde.

Ykköskoukuttaja kaikista pelimuodoista on edelleen pelikoneet. Siis Veikkauksen omat pelikoneet. Niitä ei olla kieltämässä. Veikkauksen omia pelejä jopa mainostetaan. Nettipokerin on nyt kuitenkin keksitty olevan saatanasta. Voi tätä holhouksen määrää!

Minä ja Matti

Oikeasti, mä en osaa pitää päätöksiä ollenkaan. Päivittäin mä lupaan etten enää puhu Susan Kurosesta, ja sitten se taas on lehdessä ja taas mun on pakko. Luulin että paras tapa olisi olla puhumatta siitä ollenkaan, mutta ehkei olekaan. Ehkä parempaa olisikin pestä daami omassa pelissään. Eli tässä mun paljastukset:

…Oli synkkä ja myrskyinen iltapäivä herran vuonna 2004. Suomen Ylioppilaskuntien Liiton toimistolla kuhisi. Odotettiin korkea-arvoista vierasta. Itse pääministeri tulisi juttelemaan kanssamme korkeakoulupolitiikan suunnasta maassamme. Pullat oli ostettu (Stockmannilta, tietenkin, Seston pullat olivat alemmille virkamiehille) ja Reilun Kaupan (tietysti) kahvit keitetty. Kansankynttilät olivat levottomia ja lehteilivät ikivanhoja Suomenmaa-lehtiä, oikeastaan rekisteröimättä mitä niissä luki (ei niin että he muutenkaan niitä kovin paljon rekisteröivät, mitä nyt se yksi kiintiökepulainen). Kun summeri vihdoin – täysin ajallaan, pääministeri oli aina ajallaan – soi, singahdettiin ovelle. Seistiin epämääräisessä jonossa, ujoimmat piilottelivat toistensa takana ja toimistosihteerin hameenhelmoissa. Pääministeri kumartui astuessaan oviaukosta sisään, sillä pääministeri on mahdottoman pitkä mies. Kättelimme ja katsoin pääministeriä silmiin. Pääministerillä on valtavan iso käsi.

Huh. Jännittävääkö, eikö?

Mulla on myös toinen tarina siitä, miten me kerran luovutettiin pääministerille eduskunnassa yksi adressi. Mutta sen kerron vasta kun saan kirjasopparin.

Maaliskuun Trendi peräänkuuluttaa avautuvia muusikkoja. ”Rääväsuita halutaan Suomeen”, he kirjoittavat. Lehti kirjoittaa siitä, miten popmedia nyt rakastaa rääväsuisia mimmejä. Artikkelissa mainitaan esim. (minunkin suosikkini) Lily Allen ja Pink, sekä tietysti itseoikeutetusti mm. Dixie Chicks. Suomen rääväsuu-skenestä lehti kirjoittaa näin: ”PMMP:n Paula ja Mira ovat suomalaisen rockin viralliset suorasuut, mutta hekin marmattavat yleensä vain siitä, miten media heihin suhtautuu. Laajempi aihevalikoima ei olisi pahitteeksi. Ei auta kuin odottaa Lotta Backlundin muusikonuraa.”

Tää on hyvä. Mulla muovautuu nyt selkeä suunnitelma…

Generation I

Aikaa on ihan liian vähän. Kaikkeen. Vaalien jälkeen alkaa taas normaali elämä, ja – luojan kiitos – normaali bloggaaminen. Edes blogin kirjoittaamiseen ei ole aikaa. Ei ainakaan niin kuin haluaisin. Jos ehtii kotiin kahdeksaksi illalla (nukkumaanmenoaika on klo 21, mä oon erilainen nuori), ei silloin ole enää luovimmillaan.

Kirjoitin FIM-lehteen kolumnin. Tässä vapaa käännös:

Generation I

Mulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mikä kirjain kuuluu yhdistää mihinkin sukupolveen (Generation X, Generation Y, Generation MTV), tai mitä kirjaimet tarkoittavat. Eräs näppärä bloggaaja luokitteli minun sukupolven kerran Generation C:ksi, jossa C:n merkitys on Cash tai ehkä Content. On jotenkin puolitrendikästä keksiä teräviä sukupolvikirjaimia ja niille sisältöjä. Pidämme etenkin siitä, että jaamme sukupolvet kuluttajaryhmiin (ehkä arvaat mitä iGeneration kuluttaa?). Mitä kuluttaa Generation X? Ja mitä sukupolvea minä olen?

En ole oikeastaan pohtinut sitä, mitä minun sukupolveni kuluttaa, vaan ennemmin miten me kulutamme. Me kulutamme heti. Haluamme välitöntä nautintoa. Niinpä olen päättänyt ristiä meidät Generation I:ksi. Ja tässä tapauksessa I on Instant.

Minä lienen tyyppiesimerkki Generation I:n edustajasta. Kun tarvitsen jotain, tarvitsen sen heti. Tai en ehkä tarvitse, mutta haluan sen heti. Jos keksin että halua hiustenleikkuun, en tee varausta vakkarikampaajalle. Ei, soittelen kampaamoja läpi kunnes löydän sellaisen joka ottaa minut vastaan kymmenen minuutin kuluttua. Kampaajan luona en pidä kännykkääni laukussa. Vastaan tekstiviesteihin myös kampaamotuolista ja pyydän häntä pitämään tauon föönaamisessa kun vastaan puheluun. Välittömästi.

Generation I on kytketty. Koko ajan. Joka paikassa. Olemme aina tavoitettavissa, riippumatta siitä, missä päin maailmaa milloinkin olemme. Syömme pikaruokaa, turhaudumme kun taksi ei tule heti, odotamme vastausta sähköpostiin ennen lounasaikaa ja kommunikoimme Instant Messengerillä. Tietokoneeni täytyy olla salamannopea. En kai minä nyt hitto vie aio odotella useita sekunteja että sivu latautuu! Mulla on tässä töitä tehtävänä, tajuatko sen, Tietokone?!

Ja tietokone, niin, sehän ei ole mikään pöytäkone. Tietokone on tietenkin kannettava – jotta voin tehdä töitä millon halua, missä haluan, juuri silloin kun täytyy. Ehkä minun juuri nyt täytyy katsoa meilit, lähettää tiedosto, tsekata jotain tärkeää netistä. Juuri nyt. Juuri täällä. Ehkei Gunnar-sedän hautajaiset ole paras mahdollinen paikka, mutta kun kahvitilaisuudessa seurakuntakodilla ei varmasti ole W-LANia.

Meidän sukupolvemme pitää myös instant-rahasta. Tai ei pärjää ilman. Nopeaa rahaa tehdään nopeiden tuottojen investoinneilla, tai hankitaan (kalliisti, mutta heti) pikavipeillä tekstiviestillä.

Generation I haluaa kuluttaa heti. Haluamme palveluiden ja tuotteiden välittömän smörgåsbordin: haluamme shoppailla silloin kun se sopii meille. Joskus meille sopii parhaiten keskellä yötä, ja siinä tapauksessa haluamme ostella silloin. Suomalainen I-sukupolvi ei oikein voi tehdä niin, koska Suomi ei elä 24h. Emme saa tehdä ostoksiamme sunnuntaisin tai juosta ostamaan tupakkaa tai kondomeja neljältä aamuyöllä. Internet sentään on luojan kiitos auki vuorokauden ympäri. Uutisia ja viihdettä saa aina.

Tuotteiden ja palveluiden ollessa hyppystemme ulottuvilla – välittömästi, on meistä tullut välittömiä myös ihmissuhteissamme. Deittailugurut Amerikasta vannovat että tie aviolliseen autuuteen alkaa speed-datingista. Neljässä minuutissa sinun tulee selvittää onko vastapäätäsi istuva henkilö potentiaalinen sielunystäväsi. Jos hän ei sitä ole, niin seuraava tulee – no, noin kolmen ja puolen minuutin päästä.

24

Laskiaistiistaina oli hulvatonta menoa Kaivopuistossa. Pulkkaa laskemassa on miljoonat (ellei ziljoonat) opiskelijat, ja oli aivan huippumenoa. Mä olin tietysti syytämässä propagandaa (pipareita, pamflettia, kortsuja ja pinssejä) pitkin puistoa. Mun ihanat tiimiläiset Miika ja Antti olivat auttamassa. Mä olin muuten (ei mitenkään näihin nimenomaisiin tiimiläisiin liittyen) ihan unohtanut miten lukratiivista kampanjatyö on seuraelämälle! Kamalasti tapaa uusia ihmisiä, ja pääsee juttelemaan (ja ainakin yksille treffeille per vaalit).

Eilen olin Reaktori-tapahtuman paneelissa (tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivatkin Kympin uutisissa? Itse olin autuaan tietämätön, sillä mä olin jo unten mailla siinä vaiheessa). Panelistit alamme tuntemaan toisemme jo aika hyvin. Demarinuorten puheenjohtaja Heta on jo kauan ollut mun hyvä kaveri, mutta Mari Puoskari ja Paavo Arhinmäki ovat viime aikoina osuneet moneen samaan paneeliin. We have to stop meeting like this… Mä lupasin paneelissa meidän kaikkien puolesta että me osataan blokkiutua puoluerajojen yli nuorten aikuisten puolesta. Mä siis teen jo nyt lupauksia muiden puolesta. Taitaa mussa olla poliitikkoainesta sittenkin.

Yksityiskohtaisempaa sielunelämän vuodatusta tullee pian, kunhan tää tästä rauhoittuu.

24. Siis päivää (vaaleihin), ei tuntia. Jack Bauer ei keskeisesti liity tähän kampanjaan. Valitettavasti. Tai vielä. Ehkä se googlaa nimensä, ja tulee paikalle. Jep, sitä ootellessa. Huh mitä sekoilua.

Hyvää ystävänpäivää nyt jo

Keskiviikkona oli ystävänpäivä, joka multa meni vähän noteeraamatta. Minua harmittaa ettei Valentines-day Suomessa ole rakkaushömppää, vaaleanpunaista hattaraa, sydämiä ja salaisia ihailijoita. Mutta käy se näinkin, sitä paitsi mä olen vaaliselibaatissa.

Mutta minä ja Hoff haluamme taas muistaa ystäviämme (teitä), tällä kertaa ystävänpäivätervehdyksellä.

Eli hyvää myöhästynyttä ystävänpäivää, toivottavat Lotta ja David

Kuka, Mitä, Häh?

Nyt tästä saa puhua, jee! 15.3. alkaen Nelosella singahtaa ruutuun uusi sarja, Kuka, Mitä, Häh?. Ohjelmaa juontaa Mikko Silvennoinen ja vakkariraatilaisina toimivat Riikka Pulkkinen, Marko Parkkinen, Juha Itkonen, Pirjo Suhonen ja Yours Truly - Lotta B. Älkää siis hätääntykö kun torstaisin ilmestyn kotiinne (Huom! EN fyysisesti. Valitettavasti. Tulisin mielelläni. Mutta onko näkynyt kutsua?!? Phyh. Ei).

KMH:ta voisi luonnehtia kaikenmaailmankommentointiohjelmaksi. Puhetta riittää (Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, ja Backlund puhuu enemmän kuin tuhat kuvaa, kuten entinen työkaverini kerran luonnehti) (Entinen, as in "I had to kill him and hide the body"-entinen) joka torstai suorassa lähetyksessä klo 22.00. Sarja alkaa 15.3 mutta ensimmäinen jakso on Lotaton, sillä Nelosen vaalikarenssi iskee minuun.

Mä kirjoitan nettikahvilassa koska aikataulu ei salli kotikäyntiä keskellä päivää. Mä tunnen itseni valtavan trendikkääksi. Bless M-Bar jossa saa polttaa tupakkaa samalla kun plärää tietokonetta. Sitä ei saa tehdä meillä kotona, paitsi joskus salaa, mutta silloin pitää sättiä itseään ja potea huonoa omatuntoa ja siitä tulee niin kamala itsensä kanssa riitely että mä huudan, tamppaan mielenosoituksellisesti makuuhuoneeseen, paiskaan oven kiinni ja sitten joudun lepyttelemään itseäni. Hulluuden ja karmivuuden raja on hiuksenhieno. I'm way past that line.

Not ready to make bajs

Jeopardy on mun mielestä tavallaan valtavan hauska ohjelma, koska kysymykset ovat aina tosi helppoja (tyhmä syy), ja siinä on helppo ikään kuin itse pelata mukana. Suunnatonta myötähäpeää mussa kuitenkin aiheuttaa ne spiikit mitkä juontajaparalle on kirjoitettu. …Turha lähteä jeopardya edemmäs kalaan, jeopardyssa lopussa kysymys seisoo…. Ei. Ei näin. Eihän?

Dixie Chicks putsasi pöytää Grammyissa. Chickseillä tuli uusi noste hiljaiselon jälkeen, ja taas turbulenssia kun uuden albuminsa myötä kävivät kritisoimaan pressaansa. USA:n joukkojen Irakiin lähettämisen aattona bändin laulaja Natalie Maines heitti Lontoossa konsertissaan "Just so you know, we’re ashamed the president is from Texas". Lehdistö ja kansa suuttui, koska oli mukamas sopimatonta että Amerikkalainen ihminen ei tajunnut sodan kynnyksellä olla kritisoimatta sotavoimien komentajaansa. Tuon yhden kommentin takia monet fanit menivät Chick-boikottiin, ja Lipton veti bändin sponssin pois. Jossain vaiheessa Maines pyysi anteeksi, ja sanoi että presidenttiä pitäisi aina kunnioittaa, oli hän kuka tahansa. Chick-viha jatkui, siinä määrin että bändin jäsenet pelkäsivät jo oman ja perheidensä turvallisuuden puolesta. Jengi kutsui heitä muun muassa Saddamin enkeleiksi. Can you say over reaction?

Not ready to make nice (tai niin kuin mä kutsun – täydellä kunnioituksella, mutta pikkulapsen huumorintajulla: Not ready to make bajs) (Äääh, ai niin, jos ette tiedä: bajs = kakka) voitti Grammyissa parhaan biisin Grammyn (vaikka suuri osa amerikkalaisista radiokanavista olikin asettanut biisin boikottiin). Hienoa. Ihanaa kun joka sekoittaa pakkaa, ja ihanaa että heille tulee siitä kiitosta. Vaikka sitten viiveellä.

Mun piti yhteen projektiin kirjoittaa mun motto. Pohdin, ja tulin seuraavaan tulokseen:
Well behaved women rarely make history.
- Laurel Thatcher Ulrich

Valtiovarainministeriön tämän päiväinen raportti "Sosiaalinen, osaava Suomi selviytyy globalisaation ja väestökehityksen uudessa vaiheessa" on taas iskemässä lukioita ja ammattikouluja yhteen. Syy tähän on se, ettei amis houkuttele tarpeeksi oppilaita. Niinpä ollaan ministeriössä siis viisaasti päätetty, että silloin kannattaa kaikki pakottaa samaan muottiin. Ruotsissa ollaan kokeiltu amiksen ja lukion yhdistämistä nk. nuorisokouluun, ja tulokset ovat olleet huonoja (neljäsosa oppilaista ei neljässä vuodessa valmistu ammattilukiosta, kun 10 vuotta sitten lukiosta valmistui 90 % oppilaista).
Maalaisjärjelläkin on vaikea kuvitella miksi olisi parempi sekoittaa tutkinnot niin, että toiselta asteelta vastaisuudessa valmistuisi sekasikiöitä, joilla ei ole yhtä korkealaatuinen ammatillinen osaaminen, eikä yhtä laaja-alainen yleissivistys kuin jos kävisi amiksen tai lukion. Kouluilla on täysin eri funktiot.
Se, että ammatillisen koulutuksen keskeyttää useampi oppilas kuin lukiokoulutuksen tarkoittaa sitä, että koulutusta ja opintojen ohjausta amiksessa pitää parantaa. Ei pakottaa oppilaita lukion ja amiksen sekoitukseen. Paljon on sitä paitsi kyse imagosta. Ammattikoulujen asemaa yhdenvertaisena vaihtoehtona lukioiden rinnalla on parannettava, mutta esimerkiksi Pohjanmaalla monilla alueilla on ruotsinkielisillä lukioilla vaikeuksia saada oppilaita, koska amikset vetävät kaikki oppilaat.

Jos meillä olisi kouluissa päteviä opoja , jotka aidosti osaisivat antaa tietoa eri mahdollisuuksista (objektiivisesti), niin virtaisi oppilaitakin useammin sille ammatilliselle polulle mikä on hänelle Se Oikea.

Posteljoonin päivärytmi

Postinkantajan työ käy varmaan aika yksitoikkoiseksi, ellei vaihtele reittiä silloin tällöin, mutta nyt mulla ja mun postinkantajalla ei mene rytmit aivan yhteen. Mä olen ehkä aamulla vähän himmeämpi päivänsäde kuin muuten (lue: cranky, tired bitch), ja pienikin poikkeavuus mun rutiiniin saa kamalan kiukuttelukohtauksen aikaan. Arvatkaa millainen show mulla on (keskenäni) nyt joka aamu, kun postinkantaja on vaihtanut reittiäni ja jakaa Hesarin mun luokse vasta sen jälkeen kun mä lähden kotoa. Prkl. Mutta en mä sitä posteljoonia syytä.

Mun mielestä pitäisi olla joku blogi joka arvostelisi yleisiä vessoja, ja ehkä tarkemmin Helsingin ravintoloiden vessoja. Mä voin aloittaa:

Mä oon ihan liian vessasensitiivinen. Mulla on issues niin paperin, koppien ovien lukkojen kuin yleisen siisteydenkin kanssa. Yleensä kahvilassa tai baarissa vessa ei tule yllätyksenä (trust me, mä olen panostanut tähän asiaan eksessiivistä ajatustyötä ja empiiristä tutkimustyötä), mutta joskus niitäkin tulee. Eilen tapahtui prototyyppi vessayllätys, olin aivan häpnadilla (hepnadilla? häpnadilla? Aaargh!) lyöty!

Kohde on Café Mascot. Mä uskaltauduin mun taiteilijakaverini kanssa (hänen mukaansa) taitelijaräkälään (koska hän ei kuulemma tunne muita). Hän ei tutustuttanut mua taiteilijakuppiloihin shokkiterapialla aloittamalla HC-päästä, vaan softländäsi mut café Mascotiin. Pidättelin ja pidättelin, mutta kohta en enää kestänyt. Piti lähteä vessaan. Lo and behold: siistein, puhtain ja parhaimman tuoksuinen vessa EVER! Suosittelen lämpimästi. Jos olet kahden kilometrin säteellä Hakaniemestä ja pissittää, niin Mascot tuo arvoisesi helpotuksen. Bless the nice people at Mascot.

Wawaweewaa! (Ajatelkaa päässänne siis Boratin ääni) Luin äsken mitä olin kirjoittanut. Täytyy ihmisellä olla todella köyhä ja säälittävä elämä, jos innostuu puhtaasta vessasta noin paljon.

Rosso

Onko tämä työkaverini Jukka vai Borat?

Herkkusia

Hehkutin Herkkus-poikia täällä jo aikaisemmin. Pojat tekevät omasta olohuoneesta web-lähetystä. Pojat olivat armollisia, ja kutsuivat mut vieraaksi. Nyt nopeasti tsekkaamaan uusin Herkkusia-jakso TÄÄLTÄ!

Tanssii susien kanssa

Titta här: Nettisivut on avattu osoitteessa www.ilovelotta.com!

No niin, nyt on sitten valtakunnallinen nöyryytyskin koettu. You see, mä en osaa tanssia. Kuitenkin lupauduin heikolla hetkellä Kokoomusristeilyn Tanssii tähtien kanssa -ohjelmanumeroon (Tanssii susien kanssa, more like it. Siis itseeni tässä viittaan) mukaan. Kävi ilmi, että kun tanssin kankkusessa ”sambaa” (mä kutsun sitä sambaksi, vaikka se ehkä rehellisesti muistutti enemmän afrotanssin ja pahan pissahädän risteytystä), on näky hirveä. Onneksi sen kuvasi Nelosen TV-kamera, joka vuorostaan sunnuntai-illan uutisissa näytti sen. En joutunut itse todistamaan kyseistä spektaakkelia, vaan sain kuulla siitä työkaverilta maanantaiaamuna. Siis todella yllättävää että mun tanssiminen on tönkköä, haloo mähän liikun kuin gaselli.

Kokoomusristeilyltä ei ole dramaattista raportoitavaa. Ei tappeluita naisista (kuten pressaristeilyllä), eikä ruokotonta känniördäystä (Huom! RUOKOTONTA). Puoluesihteerikään ei joutunut ongelmiin (kuten niillä ehkä on tapana ollut etelänaapurissamme).

Perjantaina julistettiin Kokoomuksen vaalikampanja, teemalla Vastuullinen markkinatalous. Vaaliohjelmassa (och på svenska i valprogrammet) tavoitteet konkretisoidaan hullunkuristen perheiden avulla, eli ihmiskohtaloiden kautta. Ben Zyskowicz nimesi mut viikonvaihteen Ilta-Sanomissa eläväksi esimerkiksi Mia Medianomista, jonka tarina on kuin onkin hyvin lähellä omaani.

Perjantain puoluevaltuuston kokouksessa, jossa vaaliohjelma julkaistiin, oli paikalla luonnollisesti myös TV-kamerat. Mun suosikkikohta uutisissa oli viisaiden sanojen ohella ehdottomasti se, kun puheenjohtaja Jyrki Kataista haastatellaan, ja taustalla näkee miten vekkulikaksoset Kimmo Sasi ja Ben Zyskowicz pöllivät Kokoomus-ilmapalloja.

Perjantaina kävin myös ensimmäisessa tupaillassa! Päättelimme että turha on keksiä pyörää uudestaan, kun voi ripata muilta puolueilta toimivia ideoita. Kepulla uppooa tupaillat kuin häkä, miksi eivät ne toimisi siis city-versioina myös? Lisäinfoa ja tupailtatilauksia voit tehdä osoitteessa www.ilovelotta.com.

Risteily

Mitä tapahtuu kun laittaa 2000 kokoomuslaista samalle laivalle? (Kuulostaa vähän hehkulamppuvitsiltä, mutta mulla ei vielä ole sille mitään punch-linea). Se selviää kuitenkin tänään myöhemmin, kun lähden Kokoomusristeilylle. Kuulostaa hurjalta, yes? Kohta lähtee laiva, pakko mennä. Parhaat juorut ja dirt, täällä, huomenna.