Lasse Virén vastaan vessaharja

Joskus on niin hiljaisia uutispäiviä, että on tehtävä tikusta asiaa (tämä tiedetään B-Studiossa, ja eiköhän sen ole silloin tällöin huomanneet katsojatkin). Vuoden tikusta asiaa –palkinto on kuitenkin ihan pakko luovuttaa Iltalehdelle. Pari päivää sitten lehti oli pyhittänyt KOKONAISEN SIVUN sille, että Ikea myy vessaharjaa nimeltä Viren. And get this: ne olivat oikeasti HAASTATELLEET Lasse Viréniä siitä, että miltäs nyt tuntuu, kun on kaimana vessaharja? Ja sitten alakulmassa oli sellaiset inforuudut, kaksi kappaletta: toinen Lasse Virénistä (juoksijalegenda, entinen kansanedustaja etc) ja toinen Viren-vessaharjasta (vessaharja). Pelkkä seikkaperäinen reportaasi tästä hämmästyttävästä, häkellyttävästä ja puhuttavasta samannimisyydesta ei suinkaan ollut Iltalehden ainut anti, vaan vieläpä mukana oli (tietysti) uutisanalyysi-henkinen pikkuruutu: Siinä testataan vessaharjaa.

Mun mielestä artikkeli oli ihan hulvaton, koska se oli niin absurdi. Voi vaan kuvitella miltä toimittajasta on tuntunut soitellessaan mestarijuoksijalle penäten tältä kommenttia siihen, että Ikean vessaharjan nimi on Viren (joka muuten varmaan kyllä lausutaan Viiren, koska se on ruotsia, eikä itse asiassa sitten kovinkaan paljon ole sama kuin Virén). No niin, that said, oottakaa vaan kun yhtenä päivänä B-Studion toimittaja on jossain Jorma Ollilan pihalla tivaamassa, että eikös nyt vaan olekin vähän ikävä mielleyhtymä, kun Alkossa myydään halpaa, pahaa viinaa, jonka nimi on Jorma? Eikö olekin? No, sano nyt! Hei, Jorma, tuu takas, tää on tärkeetä!

Koirankakka ja mummokehitys

Ehdotan, että kansanäänestämme itsemme osaksi vaikka Arubaa. Tää keli on ihan paska.

Pari päivää sitten oli kuitenkin vielä kuivaa maassa, ja tein aika pelottavan havainnon. Tiedätte, miten ihminen aina välillä saa sellaisen moment of clarity, jolloin tajuaa olevansa aikuinen, tai ainakin vähän vanhempi. Kun olin pieni, maistoin joskus äidin kahvista, ja se oli ihan käsittämättömän pahaa. Nyt lataan keskivertokuluttajaa enemmän rahaa kahviin joka päivä, ja raahaan sitä ulkomailta asti, ja työllistänpä vielä matkustelevat kaverinikin täyttämään mun Starbucksin French Roast –varastoja.
Kaljan kanssa oli aika sama juttu. Joskus sai maistaa jonkun lasista (siis pienenä, ei tyyliin viime viikolla) olutta, ja muistan vannoneeni, että tuotahan en ikinä vapaaehtoisesti juo. No, toisin kävi. Viinin makuun en oikein päässyt, kuin vasta täysi-ikäisenä, mutta nyt en muuta joisikaan (no siis paitsi sitä kahvia).
Toinen hetki, jolloin ikänsä, kypsyytensä, aikuisuutensa tai miksikä nyt haluammekaan sitä kutsua, havaitsee, on se kerta, kun ymmärtää ensimmäistä kertaa äitinsä opit. Siis oikeasti ymmärtää. Jossain vaiheessa elämäänsä aikuinen ihminen ymmärtää, että äiti tietää aina kaikissa asioissa parhaiten. Siis poikkeuksetta. Ja äidiltä saa aina oikean tuen ja vastauksen kaikkeen. Toinen tähän liittyvä asia, joka hämmentää, on se, että väistämättä ihminen jossakin vaiheessa huomaa sanovansa samoja asioita kuin äiti joskus aikoinaan, ja tarkoittavansa niitä.

Muistan tarkasti, miten joskus tultiin kotiin, ja sanoin: buu, ei ole tullut mitään postia!, koska pikkutyttönä oli mahtavaa saada postia! Se oli jännittävää. Oli uutta Suosikkia, kirjekavereita Japanissa (tai no, mä muistin aina kirjoittaa niille kerran, ja sitten laiskistuin. No haloo, mitä voi odottaa? Ei silloin ollut sähköpostia, se kirje piti kirjoittaa paperille! KYNÄLLÄ!) tai vaikka postikortti jostain kaukaa. Siihen äitini aina sanoi: no sehän on hyvä, koska eipähän ole sitten laskujakaan. Musta se oli kamalan tylsä ja typerä asenne. Mitäköhän mä ajattelen itsekseni nykyään kun tulen kotiin, ja eteismatolla makaa ainoastaan Kyrkpressen? ”No, sehän on hyvä, koska eipähän ole sitten laskujakaan”.

Mua ei suinkaan haittaa muuttua äitini kaltaiseksi, koska äitini on ihan paras ja mahtava. Mutta nyt huomasin, että mä oonkin ohittanut äiti-asteen ja mennyt suoraan mummoputkeen. Kuljin Punavuoressa, ja kadulla parin metrin välein oli kolme isoa koirankakkakasaa. Yhtäkkiä kuulin äänen, joka kamalalla jäkättävällä, nalkuttavalla sävyllä manasi ”pakkoko ne siihen on noi paskat jättää, onko jotenkin aivan ylivoimaisen vaikeaa poimia kakkaa pussiin, pitäisikö aivan jokin älykkyystesti järjestää ihmisille, jotta voitaisiin selvittää, että ovatko he kykeneväisiä toimimaan yhteiskunnassa siinä määrin, että heille voi antaa koiran, jos ei halua poimia kakkoja, ei pidä hankkia koiraa… jäkäjäkäjäkä…”. Katsahdin ympärilleni. Ei siinä mitään nalkuttavaa akkaa missään mun lähellä ollut. Se olin minä.

Mä lipsahdin nalkuttajamummoksi. Ei mua oikeasti nyt niin paljon voi haitata joku koirankakka, että musta tulee nalkuttaja. En mä ikinä ennenkään mihinkään tuollaiseen ole kiinnittänyt huomiota. Mitä mulle on tapahtumassa?! Onko tää joku vääjäämätön kehitys, jonka kaikki ihmiset kokevat? Että jonain aamuna vaan tuleekin sellainen selittämätön tarve nalkuttaa, ja kirjoittaa yleisönosastokirjoitus koirankakasta? Niin, että jos please viitsisitte poimia ne paskat mukaanne, niin en sekoa. Kiitos.

Jorma Nahka

Mä kävin äsken Warkaus JK:n kotisivuilla. Oli ihan pakko, koska tää on se jalkapallojoukkue, jonka valmentajaa on syytetty tässä lahjushässäkässä, jota puidaan oikeudessa. Mä oon todella huonosti kartalla jalkapallosta ja sopupeleistä, eikä mulla oo minkäänlaista faktaanpohjautuvaa käsitystä tän koko spektaakkelin kulusta. Mun on kuitenkin ollut pakko katsoa urheilu-uutiset, koska se on kuulostanut niin hauskalta. Mä nimittäin kuulin koko ajan, että se hyvä maalivahti, jota tää valmentaja siis ei peluuttanut, oli nimeltään Jorma Nahka. Voih, tää kaveri on kaikin puolin salskea, mutta ei varmaan ole ihan helpolla päässyt elämässään. Ja uutiset on koko päivän muotoillut lauseita ihan hulvattomiksi. ”Valmentaja lepuutti suotta Nahkaa”, ”Jorma Nahka oli hyvässä kunnossa”, ”Nahka ei ollut pelikunnossa”. Hilarious, I tell you. Paitsi että nyt siis kävin ton joukkueen kotisivuilla, ja sen tähtimaalivahdin nimi ei todellakaan ole Nahka, vaan Naakka. Harmi. Tai siis varmaan hyvä Jormalle itselleen, mutta harmi tälle tarinalle, joka olisi ollut paljon parempi, jos se oikeasti olisi ollut Nahka. Hih.

Tein siis kaksi havaintoa. Mä olen:
a) ihan helvetin infantiili
b) vähän kuuro

Iltapäivälehtihoroskopia

Iltalehti tänään:

Vaaka 23.9. - 23.10.
Ihastus tai rakkaus astuu elämääsi. Ehkä jopa jäädäkseen. Olet ajatellut häntä usein, nyt on hänen aikansa tehdä aloitteensa. Et pety.

Mitään ei oo kuulunut. Siis eikö mun ihastus lue lehtiä?! Perhana. KAIKKI tietää, että jos se lukee lehdessä (etenkin horoskoopissa), sen TÄYTYY tapahtua. Siis mähän menetän kohta koko mun uskon iltapäivälehtihoroskopiaan. Onko liian läpinäkyvää leikata toi irti lehdestä, ja lähettää se sille? Now or never, baby. Tai, okei sit, joskus myöhemmin.

Bussiemäntä

Ohh. HUGE mistake. Istuin eturiviin. Menin keskiviikkona keikalle Forssaan, jonne menin bussilla. Kyydissä on kuskin lisäksi sellainen bussiemäntä, joka kuuluttaa seuraavan aseman ja rahastaa matkustajat. Mä en oikein tajua, mikä sen työ on, kun monissa busseissa kuski tekee itse kaiken ton. Kuski ja emäntä tulevat hyvin toimeen, ja juttelevat koko matkan. Se on mahtavaa, koska jostain syystä on ihan huippua kuunnella kun juorutaan ihmisistä, joita en edes tunne (oon selkeästi luonteeltani aivan karmea juoruakka). Ja sitten vähän pettyy, jos käykin ilmi, ettei juoru ole kovin mehukas. Esim. Leena – se vähän vanhempi nainen, tiedäthän – oli lentänyt… (uuh! Lentänyt pellolle firmasta? Mitäköhän se oli tehnyt? Kavaltanut lippurahat? Ajanut kännissä? Puhkonut epäonnistuneen työpaikkaromanssin päätteeksi kanssakuskin bussin renkaat?!?) … kumoon, kun kuski jarrutti, kun tielle juoksi peura. Leenalla oli tullut mustelma käteen. Buu. Siis joo, onneksi Leenalle ei käynyt mitään, mutta oishan se nyt voinut olla vähän dramaattisempi juoru.

Emännällä oli niin eläväisiä ja jännittäviä tarinoita (tai sitten kuski oli vähän ihastunut), että kuski vaan katsoi koko ajan sitä emäntää, joka istui siinä oppaan paikalla (sen paikan nimi on just varmaan virallisesti ”oppaan paikka”), eikä katsonut tietä koko ajan. Teki mieli pari kertaa sanoa, että hei pliis, pidä silmät tuolla tiellä, mutta sitten se olisi katsahtanut muhun, ja oltaisiin varmasti oltu jossain ojassa. Oon myös ymmärtänyt että kuskit eivät rakasta apukuskeja (etenkin jos ne ovat asiakkaita, ja vieläpä sellaisia, joilla ei ole ajokorttia).

Jännittäviä tilanteita eletään valtakunnanpolitiikassa. Eero Heinäluoma ei haluakaan jatkaa SDP:n puheenjohtajana, ja nyt varmaan jokaikinen demarikansanedustaja pohtii, voisiko asettua ehdolle. Veikkaan, että about ainakin viisi varmaan jo luonnostelee päässään lehdistötiedotettaan.

Nintendotasa-arvoa

Apua, mä oon tehnyt niin paljon töitä suomeksi, että mun äidinkieli alkaa rappeutumaan. Siis mikä on elohiiri ruotsiksi? Muistaakseni me pääteltiin joskus koulussa, että sen pitäisi olla Levnadsmus. Sitä se ei ole, mutta pitäisi olla.

Mulla on teoria (näitähän riittää, mun pitäisi ruveta tutkijaksi). Mä väitän, että kännit ja kankkuset ovat yhteiskunnan käyttämätön voimavara.

Keskustelu lähti siitä, että mun tuttava kertoi tarinan, kuinka kerran oli ottanut ryyppyillan päätteksi (siis aamulla) loparit duunista, kankkusessa kun ei oikein kestä minkäänsorttista kritiikkiä. Väitin, että päätösi oli oikea. Kännissä ja kankkusessa on niin herkässä tilassa, että toimii täysin vaiston varassa, ja estot ovat kadonneet. Tekee siis intuitiivisesti oikeita päätöksiä. Mä todistin (mun mielestä TODELLA tieteellisesti) tän, kun olin kaverini luona kylässä Sveitsissä. Me oltiin juotu kahteenpekkaan varmaan kolme pulloa viiniä, ja kun menin nukkumaan, päätin vähän pelata mun Nintendo DS Litella Dr. Kawashiman Brain Gamea. Ja sain parhaat tulokset ikinä. MOT. Ja siis tää tapahtui Sveitsissä, ja siellä on hiukkaskiihdytin (tai jotain), joka heti antaa tälle asialle enemmän uskottavuutta.

Nintendo DS Lite on ihan huippu mahtava vehje. Olin joulukuussa jumissa Heathrow’n lentokentällä useita tunteja, kun koneeni oli myöhässä. Luin kirjaa, joka itketti mua koko ajan, enkä kehdannut huutoitkeä siellä lähtöaulassa niin kovaa kuin olisi pitänyt, joten aikani kuluksi hyppäsin kaupoissa. Muutamassa elektroniikkaliikkessä oli mahdollista pelata Nintend DS Litella just tota Dr. Kawashiman Brain Gamea. Mä ihastuin heti. Rupesin kulkemaan kaikkien niiden kauppojen väliä, pelaamassa jokaisessa, kun en kehdannut omia sitä laitetta tuntitolkulla itselleni (kärsimättömät lapset ovat pelottavia. Ja mahdollisesti vaarallisia.). Olisin ostanut sellaisen jo sieltä, mutta se oli loppu koko hemmetin lentokentältä (just tollasta, että antaa ymmärtää, mutta sitten ei ymmärrä antaa. Kamalaa kiusaamista.), joten marssin heti seuraavana aamuna Kampin kauppakeskukseen, ja ostin itselleni sieltä sellaisen. Koska joulu oli vain muutaman viikon päässä, ei pinkkejä Nintendoja enää ollut, ja jouduin tyytymään mustaan (kyllä, on olemassa pinkkejä Nintendoja!). Veljeni ja sen kaverit nauroivat katketakseen, kun kerroin, että mä olin ostanut Nintendo DS Liten, koska oon nyt niiden mielestä nörtti. Tää on just epätasa-arvoa. Pojat voi pelata pleikkaa läkähdykseen asti, mut sit mä ostan pikkunintendovempeleen, ja MÄ oon nörtti. Tasa-arvoa, perkele!

Mainoksen uhri

Ootteko huomanneet, miten jotkut mainosjinglet voivat jäädä soimaan päähän koko päiväksi? Mulle ikiriesaksi on muodostunut Radio Aallon ”Pehmeät Suosikit, Radio Aalto”. Käyn joka iltapäivä Radio Aallolla juttelemassa siitä, mitä sen päivän B-Studiossa käsitellään, ja JOKA KERTA jo heti kun nään siinä ovessa ne sanat ”Radio Aalto”, niin mun on vaan ihan pakko laulaa se jingle. Cartmanilla oli samanlainen ongelma kerran South Parkissa, jossa joka kerta kun joku edes sanoo ensimmäiset sanat Come Sail Away –biisistä, sen on pakko laulaa koko kappale loppuun. Same thing.

Mun Siwassa ei ole pakkasessa oikein muita pizzoja, kuin Dr. Oetkerin. Ja taas. Mä yritän taistella sitä vastaan, mutta pakko: Wir nehmen Dr. Oetker. Se kai soi lähinnä saksalaisilla kanavilla, josta se on tarttunut mulle Budapestin ajoista, jolloin mulla ei ollut mitään muita kanavia kuin Saksan RTL ja Pro 7. Toinen saksalainen erikoisuus on tietysti kaikkien lääkemainosten lopussa tuleva: Zu Risiken und Nebenwirkungen, lesen Sie die Packungsbeilage oder fragen Sie Ihrer Arzt oder Apotheker.

Ruotsissa Felixin Felix gör det goda godare tarttuu. Samoin se uusi Grandiosa-mainoksen renkutus. Yksi, joka vielä vuosienkin jälkeen laulattaa on amerikkalainen vaippamainos (en muista merkkiä, eli selkeästi kannattaisi aina ujuttaa se tuotemerkki siihen jingleen, niin ihmiset muistaisivat alitajuntaisesti merkinkin). Olin kaverini kanssa New Yorkissa vuodenvaihteessa 1997-1998, ja koko viikon lauleskelimme: I’m a big kid, look what I can do... Mommy wow, I’m a big kid now, wow! Pienellä googlailulla oikea merkki löytyi. Se on Huggies. Ihana mainos, tämä on vähän vanhempi, mutta sama laulu.

Jinkuissa on siis voimaa, ja sen on ymmärtänyt paremmin kuin kukaan George Costanza.

George: . . . and I got a date with the sales woman. She's got a little Marisa Tomei thing going on.
Jerry: Ah, too bad you got a little George Costanza thing going on.
George: I'm going out with her tomorrow, she said she had some errands to run.
Jerry: That's a date?
George: What's the difference? You know the way I work, I'm like a commercial jingle. First it's a little irritating, then you hear it a few times, you hum it in the shower, by the third date it's "By Mennen!".

Eli nyt pitäisi enää osata jinglettää itsensä samalla tavalla kuin George vastaajaviestissään.

Jumipää

Huomenna on Superbowl Sunday, ja olen juhlistanut sitä, saamalla urheiluvamman. Vamma tuli nukkuessa (urheilu on mulle aika laaja käsite). Eilen aamulla huomasin, että mulla on joku olka/selkä/niskalihas jumissa, ja pää ei kunnolla käänny oikealle. Nyt ei pää käänny oikein mihinkään suuntaan, ja kaikki sattuu. Urheilija ei tervettä päivää nää.

Mä näin unta Barack Obamasta. Se oli salee ennenuni, ja tarkoittaa, että Obama voittaa sekä esivaalit, että oikeat vaalit. Se on hyvä, sillä mä toivonkin, että Obama voittaa. Olisi tietysti symbolisesti hienoa, että USA saisi naispresidentin, mutta joku roti pitää olla. Jos Hillary voittaa, niin maata, jossa asuu 300 miljoonaa ihmistä, olisi viimeiset parikymmentä vuotta johtanut kaksi perhettä. Kaksi. Sitä paitsi Hillary ei kuitenkaan ole ihan kaikkein otollisin symboli naisasialle. Olisiko hän presidenttivaaliehdokas, ellei hänen miehensä jo olisi ollut presidentti? Hillarylla on omiakin näyttöjä, mutta eikö jää vähän sellainen maku, että hän on päässyt asemaansa miehensä takia? Super Tuesdayn jälkeen ollaan viisaampia.

Töissä ollaan keskusteltu mun miesmausta (mistäs muustakaan?). Se on kuulema outo. Yhdelle sain kuitenkin siunauksen. Käykää kuolaamassa: www.blairunderwood.com