Promises, promises...

Tänään on uuden vuoden aatto ja taas pitää keksiä lupauksia. Vuoden 2005 lupaukseni olen pitänyt. Lupasin etten lähde treffeille Brad Pittin kanssa, ja pidin sen. (Välillä oli vaikeeta kun se vonkasi niin paljon, mutta pidin pääni. Sitten kuvioihin tuli Angelina, ja kaikilla helpotti.) Lupasin myös kasvaa pituutta, ja ostinkin sairaan paljon korkkareita. Voilá, siis. Itsekurin mestari.

Nyt oon pohtinut ensi vuodelle lupauksia. Niitä on monta:

1. Lupaan etten koko vuonna tapa yhtään ketään.
2. En saa yhtäkään lähestymiskieltoa.
3. En riko koteja.
4. Rupean vastaamaan tekstiviesteihin.
5. I shall not covet my neighbours wife.
6. Muutun kivemmaksi ihmiseksi.
7. Aloitan projektit aikaisemmin kuin päivää ennen deadlinea (not!)
8. Ihastun vaan miehiin jotka ovat minulle hyväksi, ei pahaksi.
9. En koskaan ole kolmea päivää kauemmin bloggaamatta.
10. Valmistun ja pakotan kaikkia tituleeraamaan minua maisteriksi.

Mun kollega Anna-Kaisa on (pikkuveljeni Callen ohella) maailman paras lahjanostaja. Se löytää aivan huippusopivia lahjoja aina. Sain Akin joululahjan perjantaina. Total Bitch-saippuaa!

Nyt bilesiin! Hyvää uutta vuotta!

Ihanan kallista

Hallmark on hieno amerikkalainen ketju joka tekee kortteja tilanteeseen kuin tilanteeseen. Joskus tulee tarve välittää jokin erittäin tärkeä viesti jollekulle rakkaalle ("Parane pian", "Kaipaan sinua" tai "Minä vihaan kaalikääryleitä"). Koska korttien lähetteleminen jotenkin ei sovi mun tyyliin mä yritän viestittää mun tunteita toisin tavoin: ylisanoilla. Mä huomaan että kaikki on mulle joko ihanaa!, Mahtavaa! Überloistavaa! Huippua! tai vastaavasti Hirveetä! Kamalaa! Jättipahaa! Ällöttävää!. Mun elämässä ei ole mediumia. Ei ole koskaan ihan kivaa, ookoo, aika jees tai vaikka kohtuu-etuliitteellä alkavia sanoja.

Ja mistä johtuu ettei koskaan tehdä sellaisia kortteja jossa on juuri ne ajatukset mitä et välttämättä esim puhelimessa halua sanoa? Niitä ostaisi kaikki! Veikkaan että "Ollaan vaan kavereita"-, "Sä oot ehkä maailman paskin pomo"- tai "Nyt loppui vittuilu, huora"-kortit olisivat aivan megahittejä. Tää on LOISTAVA idea. Mä ryhdyn yrittäjäksi. Ja palkkaan mun telkkarimainoksiin ne VR:n mainosten patsaat kun ne on niin sympaattisia. VR:n mainos on ihana. (Ei siis aika hyvä tai mukava. Vaan ihana!) (Just.)

Kävin tänään hammaslääkärilla. Se oli tosi dramaattista. Se yritti tappaa mut. Tai no ei ehkä ihan, se poisti hammaskiveä. Mutta se oli jo itsessään kamalaa. Mutta mä kestin sen kuin nainen. Mulla on muitakin vammoja. Mua on purtu korvaan.

Uskomaton turhamaisuuteni ulottuu toki suuta pidemmälle. Kävin shoppailemassa. Mitään en löytänyt mutta jotenkin sain rahaa menemään. Joskus on vaan ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa lähteä kaupasta ostamatta mitään. Illallista söin Kosmoksessa Artun kanssa. Vaikka illallista ei tarvinnut maksaa itse, on mun hammasinvestoinnin kanssa päivän lasku lähempänä tonnia kun satasta… Ihanan kallista!

My sentiment exactly

Palaute

Uuuuh! Tää on pakko vuodattaa heti! Mulla soi puhelin äsken, ja sieltä soitti eräs vanhempi herra. Hän esitteli itsensä ja kertoi olevansa ekonomi joka on valmistunut Hankenilta, ja onpa hän vielä kunniatohtorikin. Hän oli tänään saanut postissa Hankeiten-lehden (mun viimeinen numero) kotiin, ja oli lukenut sieltä feature-artikkelini jonka nimi oli Kristallipallo, jossa pohdittiin Suomen tulevaisuutta yhdessä Jyrki Kataisen, Pekka Himasen ja Sixten Korkmanin kanssa. Hän soitti kehuakseen artikkelia. Kertoi ylitsevuotavasti kuinka mielenkiintoinen se oli ja että hänen oikein ihan vaan siksi piti soittaa. Herran nimi oli ministeri Tankmar Horn.
Jos tunnustat olevasi Homo Ignoramus (googlaa, dumbass), voin valottaa että herra Horn on ikään kuin suomen ulkomaankaupan grand old man. Hän istuu vaikka missä yritysten hallituksissa ja on vieläkin kova mielipidevaikuttaja. Hän selvitti jostain mun puhelinnumeron ja soitti MULLE kehuakseen MUN artikkelia! Oh my God! Oon aivan uskomattoman otettu.

(Ja ehkä vähän nörtti, koska innostun hänen kehuista näin paljon).

Nemi Backlund

Monen päivän jälkeen lähdin joulunvietosta mamman luota omaan kotiin eilen. Odotin että ovelta mun päälle lentää hyönteisparvi (olin jättänyt keittiöön banaanin) ja nilkoille ryöpsähtää Hesarivuori, mutta ei, kaikki oli ihan kunnossa. Canal Plussalta tuli joku huono Nick Nolte-elokuva, jossa itkin koko ajan. Hormonikalenteriin laitetaan nyt itkevän hymiön kuva (heti siihen MOODSWING MANIAC-sanojen alle).

Myöhemmin illalla lähdin pahoille teille. Kotibileet Vantaalla (for real. Mä olin Vantaalla. For God's sake) jo toistamiseen viikon sisällä. Se paikka oli ihan uskomattoman kaukana. Se on IKEA:nkin ohi! Siis naiset synnyttää nopeammin kun sinne pääsee. Se oli samalla vähän niin kuin safari, koska matkalla ja pihalla näin villieläimiä, kuten jäniksen (tai oikeastaan vaan jäniksen jäljet, mutta aika eksoottista) (come to think of it, saattoi ne olla jonkin toisenkin eläimen jäljet.). Yhdestoista käsky: Älä lähde Vantaalle keskellä yötä, ellet ole valmis kohtaamaan luontoa villeimmillään. Uni taas vähissä. Man hinner sova i graven, kuten hurri sanoisi.

Which leads us to: Kymmenes käsky. "Thou shalt not covet thy neighbour's wife etc". Miksi the proverbial naapurin vaimo on niin mielenkiintoinen? Vai johtuuko se vaan sitä että kaikki hyvät yksilöt on jo varattu, ja siksi ei voi itselleen mitään että välillä vähän covet naapurin puolisoa (tai aasia (for the very disturbed) tai taloa tai mitä kaikkea siinä käskyssä nyt mainitaankaan). Ja onko sellainen ihminen oikeasti paha? Tilanne on luonnollisestikin täysin hypoteettinen. Tietenkin.

Siis ovatko ne kymmenen käskyä kaikki yhtä tiukkoja? Onko yhtä vakavaa rikkoa jotain "älä tapa"-käskyä kuin "pyhitä lepopäivä"-käskyä? Ei varmaan. Ergo: kymmenes käsky ei oo kamalan vakava, jos vertaa moneen muuhun käskyyn. It's not like I'm killing people. Yet.

Calle osti mulle joululahjaksi Nemi-sarjakuvakirjan. Mä en ollut koskaan ennen ymmärtänyt että sarjakuva voi olla noin loistava. Callen mielestä Nemi on ihan niin kuin minä (paitsi että mä en usko tonttuihin ja keijuihin enkä ole gootti. Thank God.). Nyt mä oon lukenut Nemiä, ja mä alan nähdä sen. Mä oon vaalea, mainstream versio Nemistä. Nemi Backlund.

Been an awful good girl...

Muchas gracias, padre Navidad! (Highly vapaa käännös…) Joulu on ihanaa aikaa, ja joulupukki (eli mamma, Calle, mummo etc) toi mulle vaikka mitä (koska olin taas ollut aivan mielettömän kiltti, tietenkin). Kontista löytyi muun muassa digikamera! Jee! Selkeästi teemana lahjoissa oli signeeratut kirjat. Mamma sai multa Saulin kirjan omistuskirjoituksella, minä sain Tosinaisen oppaan Pihan Kirsin omistuskirjoituksella ja Calle Raimo Summasen kirjan omistuskirjoituksella. Oikeisiin osoitteisiin meni jokainen kirja, niin olivat kyllä juuri oikeat lukijalleen!


Sain myös kirjan 1000 places to visit before you die, ja sieltä löytyi mun seuraava matkakohde! Siellä nimittäin kerrottiin paikasta Floridassa jossa voi uida manateiden kanssa! Mun on aivan pakko päästä sinne! Sehän olisi aivan huippua! Siellä vaan olisi ja kelluisi merilehmien kanssa. Merilehmiä on siinä joessa parisataa joten niitä näkee siellä kuulemma aina. Ihana paikka. Sinne haluun heti. Tää siis vinkkinä niille jotka haluaa viedä mut lomalle. Jono alkaa jo muodostua, I’m sure.

Viime viikko jatkui myös yhtä hurjasti kuin alkoi. Eduskunnan turvallisuusyksikkö antoi mulle joululahjan ja mulla tuli huono omatunto kun ei mulla ollut niille mitään lahjaa. Niinpä lupasin mennä heidän pikkujouluihinsa esiintymään (joo, en oo yhtään itsekeskeinen, mutta paras keksimäni lahja oli siis MINÄ ITSE…). Sen jälkeen lähdin Gastoneen juhlimaan Pian synttäreitä. Pia täytti 19 ja ½ (ei kovinkaan monetta kertaa vielä…). Koska takana oli rankka viikko (and I don’t mean työn puolesta) päätin olla ihmisiksi ja lähteä ajoissa kotiin. Koska olen myös HEIKKO ihminen, houkuteltiin mut alta aikayksikön kotoa takaisin Helsingin yöhön. Joka sitten jatkuikin ihan aamuun asti ja suoraan töihin. I swear, tämmöinen teineily loppuu nyt. Tai ainakin ihan pian. I’m sure.

Perjantaina tapasin bestikseni Kukka-Maarian. Kukka asuu Sveitsissä ja mulla on koko ajan kauhea ikävä sitä. Onneksi se tuli taas käymään Suomessa. Illemalla lähdin kauas Töölöön viettämään joulua mamman luokse. Koska oon työpaikan hierarkiassa pohjalla olikin ensimmäinen työpäiväni jo tänään, eikä lomaa ole tulossa vähän aikaan… Mutta mikä sen parempaa, mähän voin jakaa iloa ja hyväntuulisuutta työpaikallani! (Mistä tää positiivsuus oikein tulee?!)

¡Feliz navidad!

¡Los Dios Mio! Oon paketoinut possibly ziljoona (un zillión) joululahjaa tänään. I got carried away, mutta oli kivaa ostaa lahjoja. Ei tarvitse mummon sitten saada omapiirtämää kuvaa tai itselaulamaa joululaulukasettia (Kyllä, noi molemmat ovat oikeasti antamiani lahjoja)(Ei nyt tosin ihan viime vuonna). Toisaalta mun on pakko myöntää että yksi viime joulun parhaimmista jutuista oli veljeni Callen (pero no calle en español, koska se tarkoittaa ’katu’) piirtämät joulukortit jossa oli päättömiä pipariukkoja ja kuolleita joulusikoja (jamon de Navidad). Okei, kuulosta nyt vähän morbidilta mutta olivat tosi hienoja. Joo. Maybe you had to be there. (Toi EI ollut kutsu että teidän pitää tulla meille jouluna.)

Aamulla oli puhemiehen joulukahvit valtiosalissa. Siellä oli joku kuoro (eli kun Lucia oli jo käynyt edellisellä viikolla, niin otetaan toiseksi pahin vaihtoehto). Siis tilaisuus oli kyllä todella hieno ja tunnelmallinen, mutta kuoro?! (Don’t get me wrong: kuoro lauloi valtavan kauniisti.) Mutta tähänkö nuoria kannustetaan? Koko homman ideahan on olla niin samasta muotista ettei vaan kukaan erota yhtä toisesta. Pahimmassa tapauksessa niillä on vielä samanlaiset kaavutkin päällä. Right, juuri noin kasvatetaan itsenäisiä, persoonallisia ihmisiä. Älkää vaan erottuko toisistanne! Olen toki man enough myöntämään että itsekin lauloin kuorossa nuorempana. Kuoron nimi oli Laulavat Hyeenat (laulu kuulosti hyvin paljon nimeltään). Laulaminen jäi kuitenkin loppujen lopuksi kuorossa vähemmälle (ehkä just siksi että meillä kaikilla olikin PERSOONALLISUUS!).

Also: Mä vaihdoin hehkulampun olohuoneen katon lampusta. Itse. Lamppu on vieläkin katossa ja minä hengissä. (Viimeksi kun vaihdoin samaista hehkulamppua ilmeni mun kattolampussa joku vika (salee VALMISTUSvika, ei millään voinut olla omaa syytäni) ja yhtäkkiä se lamppu oli mun kädessä ja irti sokeripalasta. Sitten mun oli pakko elää aivan pimennossa muutama viikko ja sitten yksiltä jatkoilta pyytää saatille poika jonka perhe omistaa jonkun rakennusfirman. Se oli sitten tosi kiltti ja tuli ylös ja laittoi mun lampun takaisin kiinni. Ihmemies se oli, se ruuvasi sen kiinni leipäveitsellä ja purkinavaajalla, kun mulla ei ollut oikeanlaista ruuvimeisseliä (Okei, ei mulla ole minkäänlaista ruuvimeisseliä.). Sitten se lähti kotiin. (Tää ei ole romanttinen tarina.)) Mutta nyt vaihdoin lampun itse. A big step for me, a not-at-all-important-step for anyone else.

Saddamia on kuulemma vedetty posessa turpaan. What a schoker.

Pelisilmä, Spelöga. Päivää, Goddag.

Lisää lahjoja! Työpöytä notkuu jo kun sakki vaan lappaa tänne pakettia. Aivan huippua, täähän on maailman paras työpaikka! Tänään on tullut vielä suklaata ja mysteeripaketti jota en ole vielä avannut. Se on RKP:n ryhmältä, ja koska suomenruotsalaiset ovat hyviä ostamaan lahjoja niin mulla on odotukset korkealla. Paketin perusteella EIVÄT ole (thank god!) ainakaan puoluesukat..

Aamulla vaivasi lievä coctail-flunssa (and when I say lievä, mä tarkotan tappava ja kamala). Pressaklubin kekkerit eilen olivat ihan jees. Club Privésta matka vei Bottalle, jossa söin illallista Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtajan, pääsihteerin ja erinäisten virkailijoiden kanssa. Katalaa menoa se oli: shampanjaa, Cosmopolitaneja, viiniä, shotteja, valkosipulietanoita ja poliiseja (okei, vikat oli erikseen). Poliisin kanssa keskustelin sivistyneesti hänen ammattiinsa liittyvistä asioista (EIKÄ siis niin että minä olin jotenkin asiakas-roolissa). Pete-Poliisi kertoi että illan dramaattisin tapahtuma siihen mennessä oli että hänen piti valita pizzaansa täytteet. Kovaa homma on olla the long arm of the law.

Jatkot tietysti (ja mua hävettää myöntää: mun ideasta) Satumaassa. Siellä oli ihme tungos (maanantaina! WTF?) ja (obviously) lisää viinaa. Are you starting to see a pattern here? Vielä kaksi iltaa pitäisi Älä osta mitään-kokeilun tiimoilta selvitä. Tää ilta näyttää ihan hyvältä, eduskunnassa on taas kolmet glögit, joista yhdet ovat STT:n ja kuulema legendaariset.

Tänään päivällä oli meidän yksikön puurojuhla. Hilarious tillställning jossa syötiin joulupuuroa ja vuorotellen kerrottiin miten kukin joulunsa viettää. Kiusaantunutta ja jäykkää jutustelua (ja välillä aina joku minun vitsi joka todella huonosti sopi tilaisuuteen tai oli muuten vaan inapproriate. Mulla ei ole laisinkaan pelisilmää.) (Game eye. Hih, I crack myself up.) (Okei, just tommoset jutut on niitä.).

Achtung (taas)!: Set your VCR's. Minut pyydettiin vieraaksi (as in kommentaattoriksi, ei ainoastaan yleisöön) FST:n pressanvaalilähetykseen vaali-iltana. Kelatkaa. Eihän sinne yleensä oteta kun ihan guruja ja viisaita ihmisiä. Ja nyt ne pyysivät minut. Lupasin, tietysti. (Politiikan erityisasiantuntija, and all that). Sit kuitenkin siellä kesken kaiken sanon just jotain Game eye-tasoista.

Mä kävin perjantaina kampaajalla, eikä kukaan ees ole huomannut. Pöh.

Lahjasaldo ja saksan erikoisasiantuntija

Mein Gott! Tänään kävi neljän henkilön saksalaisdelegaatio eduskunnassa, ja heitä täällä vein ympäriinsä! Aivan mahtavasti kerroin suomen lainsäädäntötoiminnasta auf Deutsch! Toll! Kerran meni Ausschuss (valiokunta) ja Abschluss (lopetus) sekasin, mutta se nyt on aivan Scheiss-egal.

Joululahjasaldo eduskunnasta tähän mennessä:
Demarisukat
Kynttilä (no niin, get your mind out of the gutter, pervot!)
Pullo viinaa (tähän mennessä suosikkilahjani)

Achtung!: Mun blogi on noussut sijalle 70-jotain Blogilista.fi:n Luetuimmat-listalla. Huolestuttavasti alkaa totuus valjeta: ihmiset lukevat tätä blogia. Pohdinkin: pitäisikö harjoittaa itsesensuuria, oder nein? Mutta jos rupeaa sensuroimaan niin tämä menee ihan liian vaikeaksi. Ei auta muu kuin tehdä niin kuin ennenkin, kaikki tänne. Los geht's!

Tänään on Pressaklubin glögirieha (mm-hmm, rieha indeed, I'm sure). Mutta ennen sitä ajattelin suoda itselleni hieman retail-therapya. Uusia kenkiä, meikkejä, vaatteita…Raha ei tuo onnea, mutta raha tuo tavaraa ja tavara tekee onnelliseksi. Pinnallisuutta ja materiaa arvostetaan aivan liian vähän.

X-mas ja Christ-ray

Mä olen päättänyt että sitten kun mä olen aikuinen ja äiti, niin mulla alkaa joulu heti ensimmäinen päivä joulukuuta. (Jos silloinen aviomieheni rakastaa minua niin vähän että haluaa että mä käyn töissä, niin otan sitten virkavapaata koko joulukuun). Silloin alkaa Backlundeilla (kyllä se mies voi mun nimen ottaa) glögi ja pipari tuoksua heti aamusta. Katossa roikkuu mistelioksia, ja pitkin seiniä ja ikkunoita menee niin paljon joulukoristevaloja että se kuudes ydinvoimala tarvitaan jo aikaisemmin. Lapset saavat joka aamu pienen lahjan joulusukkaan ja mä pyyhällän ympäri asuntoa essu päällä (for show only. Consuela, meidän sisäkkö, laittaa kaikki ruoat). Aamusta iltaan kotona soi joululauluja (mutta ei sellasia tapa ittesi-joululauluja jollaisia suomalaiset joululaulut joskus ovat, vaan sellaisia hauskoja ja hyväntuulisia). Aivan: mä haluan amerikkalaisen joulun.

Mä aloitin joulusiivoamisen tänään, mutta olin siinä hirveän huono. Imuroin ja laitoin vähän pyykkiä, ja päätin ettei pidä kaikkea yrittää kerralla tehdä. Baby steps.

Olen myös pohtinut joululahjoja. Digikamera olisi loistava. Sitten ottaisin ihan kaikesta kuvia ja kuvittaisin tätäkin blogia paljon paremmin. Mutta on muitakin toiveita.

Rakas joulupukki,

Tässä on Lotta. Olen ollut tänä vuonna (taas) ihan mielettömän kiltti (paitsi että olen vähän morkannut Luciaa, mutta sehän on aivan pakana sinuun verrattuna, eli ei haitanne?). Toivon sinulle joulurauhaa (ehkä sinunkin turkkilaisnaapurit lähtevät jouluksi lomalle?).

Haluaisin joululahjaksi:
Fivesomen Il Divon kanssa
Pop-corn-koneen
Auton (+ kuskin, eihän mulla ole ajokorttia)
Kenkiä (n. 100)

Kiitos!

PS. Käteinenkin käy


Tän yön unet olivat vähän outoja. Näin unta kuningatar Silviasta ja märän unen yhdestä työkaverista (erikseen siis Silvia ja se työkaveri. Duuhh!). Unitulkitsijat, auttakaa!

Perjantain keikka ei ollutkaan firmakeikka, vaan keikka Aikatalon Big Time-baarissa. Baari oli pieni mutta mukava ja täynnä. Ohikulkijoillekin saattoi huudella. Hienointa oli kun tämän vuoden Lucia käveli ohi. Huutelin perään, ja pyysin että tulisi sisälle. Se oli jo kääntynyt ja tulossa sisään kun vahingossa (täysin tapojeni vastaisesti, tietenkin) lipsautin jotain joka saatettaisiin tulkita vittuiluksi Lucia-instituutiota vastaan ja sitten se ei tullutkaan. Höh.

Söötti teekkaripoikakin tekstasi mulle ja pyysi drinkille. Söötti on. Ihana.

Tekstailin koomikkokaverini Rich Lyonsin kanssa, ja laitoin vikan viestin loppuun Merry X-mas. Siihen laitoin kuitenkin heti perään: "Don't you just hate people who write x-mas instead of christmas?" (koska onhan se tosi stupid). Rich vastasi: "Yes I do. I mean it's not Malcolm Christ and you don't go to the doctor for a christ ray." Rich on viisas. Siinä teille joulun mietelause.

Lingonvecka och hormondagbok

Hirveesti myyttejä ja totuuksia on olemassa hormonikierrosta, ja mullakin on mukamas jonkunlainen käsitys siitä miten omani vaikuttaa minun (ja joskus myös muiden) elämään. Mun oma, hatara empiriani mukamas osoitti (ehkä kahden kerran perusteella) että silloin kun on kuukautiset, tulee myös kankkunen. Silloin kun ei ole, ei tule kankkustakaan. On tosin käynyt ilmi etteivät nuo nyt oikein pidä paikkaansa. Lääkärit sanovat että kuukautisten aikaan naisen sukupuolivietti on tosi korkea, mutta mulla se menee kyllä ihan päinvastoin. Ainoa mikä tässä vaiheessa on todistettu, on se että musta tulee kamalan kärttyinen, pahantuulinen ja ilkeä kun on kuukautiset (ne ovat mun mielestä yks saatanan rangaistus ja mä en ainakaan ole sitä ansainnut). Oonkin miettinyt että pitäisi hankkia jonkinlainen varoitusjärjestelmä. Vaikka sellainen nauha joka kuuluisi mun puhelimesta kun mulle yrittää soittaa kuukautisten aikana: "tavoittelemanne henkilö kärsii tällä hetkellä kamalasta Luontoäidin vittuiluoikusta, kuukautisista. Hänen kanssaan kommunikointi saattaa johtaa huutamiseen, itkuun, hampaankiristykseen ja omaisuuden tuhoutumiseen. Jos olette valmiit ottamaan tämän riskin, odottakaa sulkematta puhelinta". Päätinkin että jotta osaisin ennakoida omaa käyttäytymistä tulevaisuudessa, pitäisi mun ruveta pitämään hormonipäiväkirjaa! Mutta sitten tajusin miten keski-ikäiseltä ja vaihdevuoteiselta se kuulostaa, ja päätin olla tekemättä sitä.

Tänään olen kyllä kaikesta huolimatta feikannut tosi hyvin, ja ollut iloinen ja mukava. Paitsi että Petterin ja Akin mielestä olin ilkeä, vaikka olinkin vaan ihan oma itseni. Kaikki ei aina näe sitä eroa. Ja koska mood swingit menee niin kauheata vauhtia, niin ei siihen harjaantumaton voi ehtiä mukaan.

Sain lahjan. Demariryhmä antoi tummansiniset Demarisukat jossa on ruusja. I'm speechless. En välttämättä siksi että oon niin otettu lahjasta, vaan koska en koskaan oikein tiedä mitä pitäisi sanoa kun saa jostain rumat puoluesukat. Mutta ajatushan on tietysti tärkein…

On olemassa myös tosi hauskoja ja kivoja asioita. Kuten:
- päiväkotilapset jotka olivat aika viisaita ja osasivat käyttäytyä tosi hyvin eduskuntavierailulla
- Sami meidän töistä
- keikka tänään Heinekenilla, joka tarkoittanee myöskin tuotelahjoja!
- huulipuna ja meikit (muuten vaan)
- se että jos menee Google.fi ja laittaa hakusanaksi tyhmä lehmä, niin eka hitti on Tanja Karpelan nettisivut
- näppärät ihmiset jotka osaavat leikkiä tietokoneella (ja joilla ei ole kamalasti töitä tai harrastuksia, ilmeisesti) jotka ovat tehneet huippuhienoja Sauli-kuvia.

Listanousija

Mamma sai nimmarinsa ja voin nyt paljastaa superjulkkiksen henkilöllisyyden: Teräsbetonin laulaja. Nimeä en valitettavasti voi paljastaa kun en tiedä yhtään mikä se on. Mamma oli tosi impressed. Sen suosikkibändi on Teräsbetoni ja sen soittoääni on Taivas lyö tulta. Mun mamma on aika makee.

Olen myös päättänyt siirtää Markus Pöyhösen syrjään Lotan Mielestä Suomen Seksikkäimmät Miehet Top-5-listan kärjestä. Markus putoaa kakkoseksi, koska Pertti Salolainen kiilaa ykköseksi. Mä oon fanittanut sitä jo jonkin aikaa. Voinko mä sille mitään että se on ihan oikeesti mun mielestä ihan mielettömän kuuma? Tänään se oli taas eduskunnassa käymässä ja avasi mulle oven ja hymyili. Ja sit mä vähän kikatin. Mä oon tosi tyhmä. Myöhemmin mä näin että se meni kahvilaan, niin päätin että mä varmaan tarvitsen nyt sieltä myös jotain. Se sanoi että "no jopas me nyt törmäillään monta kertaa päivässä. Ootkos sä täällä töissä nykyään?". Siis sekö tietää kuka mä olen?!? Tai sitten se sekoittaa minut johonkin toiseen, koska en mä tiedä mistä se minut tuntisi, ei me olla koskaan kunnolla tavattu. Trust me, I'd remember. Jos jonkun mielestä ikä olisi tässä issue, niin ei ole. Se on 65, ja mä oon 25, joten meidän keski-ikä on 45, joka on ihan acceptable suhdeikä. So there.

Zorron yö?

Hyvät bileet oli eilen. Anna-Kaisa oli kaukaa viisas ja meni kotiin ennen puoltayötä, ja mäkin lähdin ihan heti kuusi tuntia sen jälkeen. Mutta hauskaa oli. Neljän ruokalajin illallinen Allianssi-talolla, siitä Satumaahan (jos muhammed ei mene Vantaalle, niin Vantaa tuodaan muhammedin luo) (vanha suomalainen sananlasku), Teatteriin ja vielä jatkoille takasin Allianssi-talolle. Ja on ilo huomata että en olekaan niin ällövanha kun olin luullut! Kaks tuntia yöunta ja tolkuton määrä vodka-battereita, siidereitä ja viiniä eilen, eikä tunnu missään! Janottaa vaan vähän koko ajan. Oon superwoman! Immuuni kankkuselle! Superbailuprinsessa with no need for sleep! Until next time…

Olin myös eilen julkkisbongari. Bongasin yhden tärkeän julkisuuden henkilön (sen jälkeen kun mulle osoitettiin se ja kerrottiin kuka se on) jonka nimmarin kävin pyytämässä. Mä en kyllä yleensä oikein pyydä nimmareita, mutta tää olikin mun äidille. En voi nyt paljastaa kuka se ihminen on, kun sitten se ei tule yllätyksenä mammalle. Vähän oli turhaa ees kirjottaa koko tätä juttua tänne.

Tein myös päätöksen. Jos Vanhanen on se joka menee Tarjan kanssa toiselle kierrokselle niin mä ilmoittaudun heti seuraavana aamuna Apollonkadulle jakamaan sen mainoksia.

Tiedättekö kun vanhat (keski-ikäiset) ihmiset joskus yrittävät olla tosi nuorekkaita ja vielä samalla kertaa hauskoja ja se poikkeuksetta aina backfires horribly? Ja se myötähäpeän määrä on aina aivan valtava, koska se on vaan ihan kamalan säälittävää ja hirveää katseltavaa. Joskus tää ilmiö oikein kristallisoituu joissain ihmisissä tai tilanteissa. Tänään kuvataan eduskunnassa demareiden vaalivideo. Alla tiedote joka tuli demariryhmältä:

Kyseessä on Tarja Halosen presidentinvaalikampanjaa varten tehtävä musiikkivideo, jota on tarkoitus esittää erilaisissa vaalitilaisuuksissa. Tyylilajina on rap, jonka yhteiskunnallinen sanoma ei jää epäselväksi. "Hilaa hanuris koppiin, laita nimi paperiin, varmistat sä niin et teet huomisestakin kauniin", on selkeä äänestyskehotus Tarja Halosen valinnan puolesta. Ihan pipopäisiksi lökäpöksyiksi kansanedustajat eivät kuitenkaan heittäydy, vaan kertosäe "Työn orjat Zorron yöstä nouskaa" kajahtaa demarikansanedustajille ominaisempaan tyyliin.

Niitä on täällä stylaamassa Pasi Loijas mutta eihän sekään mikään taikuri ole, kohtuuttomat paineet tulee. Työn orjat Zorron yöstä nouskaa? Yeah, this can't go wrong. Äänivyöryä ootellessa.

Kummit ja Kämppi

Esittelin tänään gradun teoriaosan. Hyviä ideoita tuli. Fokusointi taisi mennä vähän uusiksi, mutta ei tuomiota: oikeilla jäljillä ollaan.

Eilen illalla olin tuoreena kummina esiintymässä Lastenklinikan Kummit ry:n Kuusigaalassa. Esiintyminen meni ihan tosi hyvin (poiki jopa heti lisää keikkoja). Istuin siellä vähän väliä tippa linssissä kun näytettiin videoita lastenklinikalta tai kun siellä jalot ihmiset käyttivät monia tuhansia euroja huutokaupassa ja sitten ilmoittivat lahjoittavansa huutamansa tavarat päiväkotiin tai vammaisten lasten hoitokotiin koska se siellä tuo iloa lapsille. Onneksi esiinnyin erillisenä ohjelmanumerona ennen huutokauppaa. Kyynelehtivä koomikko ei vältsi oo ehkä maailman hauskin.

Kämpissä sain vaatteidenvaihtohuoneeksi yhden Kämpin hotellihuoneista. Monicagellermaisesti pihistin sieltä minishampoon, minihoitoaineen ja minikylpysuolan. Suihkumyssyä en ottanut. Ei mun tukka mihinkään muovipussiin mahdu.

Nyt pitää mennä! Kansanedustaja A. Kaikkosen jortsut alkaa! Ei ole varaa olla menemättä. Meillä on kolleegani Akin kanssa testi meneillään: voidaanko me ensi keskiviikkoon asti juosta eri bileissä, kokkareilla ja glögeillä niin paljon ettei koko viikkoon tarvitse ostaa itse ruokaa tai juomaa. Maanantai ja tiistai onnistuivat jo. Periaatteessa tällainen porvarin ”älä osta mitään”-viikko.

Non compos mentis

Eilen kirjoitin SYL:n glögeistä: aion ensimmäistä kertaa elämässäni lähteä sieltä ihmisten aikoihin, ei-kännissä. Watch me. Höh. Pigeons learn faster, kuten ystävättäreni Aki (ja Joey Tribbiani) sanoisi. EN lähtenyt ihmisten aikoihin, ja EN lähtenyt ei-kännissä. Mutta mikään noista ei ollut mun syytä! Opiskelijapoliitikot ovat katalia ihmisiä ja juottavat viattomia koomikkovirkamiehiä känniin. Täysin syyntakeeton olen. Juristitkin olisivat sitä mieltä. Se (Ally McBeal) pomppaisi penkistä ylös ja huutaisi "Objection, your honour! Intoxicating the witness!"

We interrupt this blog entry for a piece of essential information to clarify the case above (and to prove my innocence):
Syyntakeeton on sellainen henkilö, jolta on siinä määrin puuttunut kyky tajuta tekonsa tosiasiallinen tai moraalinen luonne taikka puuttunut käyttäytymisen vapaus, että olisi kohtuutonta kohdistaa häneen moitetta.

Ha, so there. Toi sopii minuun aivan 100 %. Älkää siis kohdistako moitetta.

Koska olen empaattinen ja epäitsekäs ihminen niin majoitin hyvää hyvyyttäni myös kodittoman teekkarin luokseni yöksi. Majoitan uudestaankin jos tarvii. Oon lähes äiti-Teresa. Christmas spirit and all that.

Tänään olen ollut jättitehokas töissä, olen tiedottanut ja informoinut kansalaisille like there's no tomorrow. Ja sitten hakkasin Eurooppatiedotuksen Kallen enkan tetriksessä. (Olispa brutaalia jos tossa äskeisessä lauseessa ei olisi ollenkaan sanoja "enkan tetriksessä".).

Eilen joku sanoi mulle glögeillä että "sä käytät paljon englantia sun puheessa". (Just tuollasille Einsteineille osoitetaan aina se hymy missä nostetaan kulmakarvoja ja hymyillään järjettömän huonoa feikkihymyä. For effect katsotaan sitten jotakuta toista ryhmässä olevaa ihmistä ja tehdään pieni silmienpyöräytys). Just. Mihin tuollainen keskustelu voi tosta enää jatkua? "Joo, oon pahoillani, etkö sä ymmärrä?" (kepulaiselle), "Oj, förlåt, Folktinget borde nog förebrå mig nu" (RKP:laiselle) "Anteeksi, tiedän että englantia puhumalla kannatan epäsuorasti globalisaatiota" (vihreälle) tai (leikkii kuulevansa jotain kauempaa) "Mitä? Joo mä tuun. Sori, mun täytyy mennä." (tyhmälle, tylsälle ihmiselle). Joka tapauksessa: joo, käytän englantia paljon puheessa, kuten siis myös kirjoitetussa tekstissä. On niin suppeaa ajatella että vuonna 2005 ihmisen äidinkieli, tai oma kieli, ei voisi olla iloista sekasortoa kaikenlaisista kielistä. Miksi pitäisi valita huono käännös ennemmin kuin fraasi tai sana joka kiteyttää asiasi? Kieltentutkijat sanovat että slangit ja murteet rikastuttavat kieltämme, niin kyllä kai sitten tämäkin. Blogikaverini Rahamieskin on pohtinut englanninkäyttöä minun kommunikaatiossani.

Johan otti, sanoi Helmut Lotti

Eilen pidettiin Sikailuporukan pikkujoulut. Meillä on olemassa Naisten Sikailuporukka johon kuuluu itseni lisäksi ystävättäreni Minna, Taru, Laura ja Anne. Me ollaan vähän niin kuin Power Rangers. Meillä on jopa sikahienot sikailurannekkeet. Samalla tavalla kuin mahtavassa kasaripiirretyssä Captain Planetissa yhdistettiin vesi, ilma, tuli, tuuli ja sydän niin nämä sikailurannekkeet suunnataan yhteen ja jokainen huutaa oman sikailu-powerinsa. Silloin ei kyllä tapahdu mitään, mutta me tehdään niin koko ajan. Meidän superpowerit (jotka me huudetaan tosi kovaa, usein myös ravintolassa) ovat Pissa, Kakka, Pieru, Röyhtä ja Räkä. Tietenkin.

Sikailupikkujouluissa oli pippeliteema. Penismuotoista oli sekä pasta, jääpalat että pillit. Ja jossain määrin puheenaiheet. Yllättävintä oli että kesken jälkkärin soi ovikello, ja sieltä tuli JOULUPUKKI! Tai se oli oikeastaan ennemmin pornopukki, punaisine nahkanuttuineen ja ruoskineen. Mä ainakin aivan häkellyin täysin. Ei sitä ihan ole pukkijännityksestä päässyt vaikka onkin jo (mukamas) aikuinen.

Tylsyys työpaikalla on nyt saanut vakavia seurauksia. Ei suinkaan tylsyys omalla työpaikalla (jota ei ole, tietenkään), vaan äitini. Hän ja työkaverinsa olivat surffanneet netissä ja keksineet että olisi huippuhyvä idea ilmoittaa MINUT kokkiohjelmaan! Joten minut on nyt ilmoitettu Liemessä-ohjelmaan. AAARGH! Hyvä että sai hihitykseltään mulle kerrottua. Mun ainoa toivo on että sinne on ilmoitettu miljardi ihmistä eikä minua valita. Siis mulla ei ole mitään estoja mennä puhumaan mistä tahansa noloista asioista lavalle ilta toisensa jälkeen. Mutta julkinen kokkausnöyryytys on national television… Oh my god! Mamma lohdutti sillä että se oli kyllä kirjoittanut sinne että mä en osaa mitään, joten ne ovat siihen valmistautuneet. That helps.

Pete putosi Idolsista. Harmi, koska se oli paljon parempi kuin se Ilkka. Toisaalta positiivista on nyt se että epävire-Ilkka ei kyllä mitenkään voi voittaa Katria, joka tarkoittaa että Katri voittaa. Mua huolestuttaa aina kun ihmiset ovat näin involved reality-ohjelmassa. Jos on aikaa seurata 16 ventovieraan elämää, ei varmaan ole aikaa omalle…

Mä yritän saada liikkeelle uutta sanontaa. Kun on olemassa jo "Eikun menoks, sanoi Annie Lennox" ja "Johan lähti, sanoi Annikki Tähti". Eilen keksittiin uusi sanonta joka on yhtä huono. "Johan otti, sanoi Helmut Lotti". Se toimii ainoastaan Suomessa koska missään muualla ei tiedetä kuka Helmut Lotti on.

Illalla on SYL:n glögit, ja aion ensimmäistä kertaa elämässäni lähteä sieltä ihmisten aikoihin ei-kännissä. Watch me.

Pressan bestis

Kappas vaan. Sauli (Arbetarnas vän) oli mulle myös YLE:n vaalikoneen mukaan sopivin ehdokas. Henrik Lax (bor i vår galax) toka, ja Arto Lahti kolmas. YLE:n sivuilta pääsee myös osioon Lasten presidentti. Mä olisin siinä hyvä. Esmerkkieskarien äänestyksessä Sauli kuitenkin voitti. Toisaalta, mä en tainnut olla ehdokkaiden joukossa, joten suotakoon se Salelle. Me ollaan ihan bestiksiä (te ette nää, mutta mulla on etu- ja keskisormi ristissä kuvatakseni meidän bestisyttää. On vaan tosi vaikeeta kirjoittaa tietokoneella kun on sormet ristissä. Mutta kattokaa vaikka kuvaa.)

Tän aamun Pressossa 7th Heaven mainostoimiston tyypit puhuvat uudesta konseptista, "arvosijoittelusta". Meinaavat että aivan uusi, ja mielettömän tehokas, mainostamisen muoto on saada itsestään positiivinen assosiaatio jossakin toisessa kontekstissa. Esimerkkinä toimii Sideways-elokuva, jonka myötä Kalifornialaiset viinit - etenkin Pinot'it - ovat lisänneet myyntiään huomattavasti. Pojat uskovatkin siksi että yritykset enemmän tulevaisuudessa tulevat rahoittamaan esim telkkariohjelmia ja elokuvia, perinteisen mainosspotin sijaan. Nike esimerkiksi oli rahoittanut Lance Armstrongista tehdyn dokkarin, ei varsinaisesti product placement-hengessä, vaan positiivisen assosiaation toivossa. Pepsi tekee samaa Top Chartinsa kanssa (tai mikä sen nimi nyt on). Listaohjelma viestii coolia, nuorisomaista asennetta, ja nyt Pepsi yhdistetään siihen.

My question is: Milloin mainostajat tajuavat että blogit on loistava tapa tavoittaa kohderyhmä? Täällä, jos missään, samanhenkiset linkittäytyvät keskenään, koska (voisi kuvitella että) samantyyppiset ihmiset seuraavat toistensa blogeja (Kuten: I wouldn't be caught dead missään neuleblogissa). Catch my drift? Kun siis löytää suositun blogin jonka arvomaailmaan yritys voi samaistua, tai blogin joka viestii asioita johon yritys (tai tämän tuotteet) halutaan assosioida, niin ei muuta kun pätäkkää pöytään. Eiköhän mainostilaa blogeista löydy.

Alkukantaisella tasolla se voisi tarkoittaa bannereita tms, mutta kehittynyt versio voisi olla jopa aivan uudenlaista product placementia. Kyllä mä saisin vähintään joka toiseen entryyn jotenkin luonnollisesti ujutettua sanat Coca-Cola, Nestlé tai Hennes & Mauritz (huomatkaa esimerkkiyritysten mahdollisesti kyseenalainen moraalinen profiili) jos siitä maksettaisiin. Will whore for giveaways.

Lillajulslektyr

Oh dear God että oli kamala keikka torstaina Uniq'ssa. Porukkaa oli kyllä enemmän kuin koskaan, mutta ne olivan ihan äärettömän päissään (which I fully endorse, tietenkin, onhan ne niiden pikkujoulut) eikä niistä monikaan ollut sinne stand upia tullut katsomaan. Ekaa kertaa meni elämässäni niin hermo heckleriin että huusin (siis HUUSIN. Mikrofoniin. Kovaa.) "vittu kun sä oot niin paska" yleisön jäsenelle. Just noinhan ammattilainen hanskaa tilanteen. Mutta kun se oli ärsyttävin ja tyhmin heckleri ikinä, ja sen pitäisi kuolla hidas ja tuskallinen kuolema. Kun lähdettiin Uniq'sta kävi vielä ilmi että niiden mikki kuuluu (kovaa) siihen kadulle. Keikasta ja koomikoiden viisauksista ("Vittu kun sä oot niin paska!") saattoi sitten nauttia jokainen kaduntallaaja (ja esim lapsiperhe) joka Helsingin keskustassa käveli.

Uniq'sta mentiin takaisin eduskuntaan, koska demariryhmällä oli jouluglögit. Karaoke (Kuinka demaria) raikasi niin että ääniä kuului ryhmähuoneesta (viides kerros) kakkoseen asti. Istuntokin kesti yhteen asti, joten välillä tuuttasi eduskunnan sumutorvet että kansanedustajien pitää mennä saliin äänestämään. Ryhmähuone tyhjeni ja kuoli aina hetkeksi, ja viisi minuuttia myöhemmin oli bileet taas täydessä käynnissä. Meillä (mulla, Akilla ja Namilla) meni vaan kolmeen asti, kun taas viimeiset olivat hoippuneet kotiin puoli viiden jälkeen. Ja eduskunta muka tylsä paikka olla töissä?

Eilisilta oli taas pikkujoulusesonkia kuumimmillaan. Menin suoraan töistä hotelli Tapiola Gardeniin firmakeikalle. Siitä keskustaan ja sitten Markku tuli hakemaan seuraavalle keikalle. Markku Pajarisen kanssa heitettiin yhteiskeikka Strand hotellissa. Keikat meni tosi hyvin ja yleisö oli ihan liekeissään. Sen verran sinnittelin illalla hereillä että katsoin kun Saulia haastateltiin Ruben&Joonas-show'ssa mutta heti katkolla nukahdin. Ei ihan Hytösen karismakaan pitänyt hereillä. What a schocker.


Pienenä tyttönä mun lempipuuhaa jouluna oli repiä kirjahyllystä kaikki Mauri Kunnas-kirjat ja pakottaa joku aikuinen lukemaan ne mulle. Yhtenä jouluna eräs tuttavaperheemme oli meillä kylässä Ruotsissa. Aikaisin aattoaamuna olin kiivennyt vierashuoneen sänkyyn, lyönyt Jukka-setää päähän kirjalla ja pyytänyt "Ukka, lue pukka". Nyt oon aikuinen, ja osaan lukea itse (mikä huomattavasti parantaa sukulaisten aamuherätysten laatua ja vähentää kuhmuja) mutta vieläkin mä luen ne kirjat joka joulu. Siksi ostin 12 lahjaa joulupukille-kirjan lahjaksi SOS-lapsikylän kummilapsillemme. Kummiperhe ei oikeastaan ole mun, vaan ylioppilaskunnan, mutta hallituskausillani käytiin heillä kylässä muutama kerta. Ihastuin niihin lapsiin, ja koko SOS-lapsikylätoimintaan, avasi se silmät ihan uudella tavalla. Ei ole helppo elämä ollut niillä lapsilla jotka lapsikylään joutuvat (tai oikeastaan pääsevät). Ajattelin että ehkä heillekin tulee sitten onnellisia muistoja Mauri Kunnas-kirjoista.

Rane ja Nami

Eilinen keikka Uniq'ssa meni ihan mielettömän hyvin. En ollut nukkunut 38 tuntiin, ja redbullin ja kahvin voimalla yritin takahuoneessa epätoivoisesti kyhätä kokoon jonkinlaista settiä. Tuntui että tärisytti ja ajatukset vaan sinkoilivat. Mun on täytynyt olla TOSI sekasin, koska matkalla keikalle mä unohdin jäädä pois ratikasta. Koko elämäni oon asunut Helsingissä ja tiedän tasan millä ratikalla mihinkin pääsee ja missä pitää jäädä pois, mutta jotenkin mulla ei vaan rekisteröinti toiminut eilen. Olin vaan niin pöllästynyt ettei ehtinyt ees harmittaa et piti kävellä pitempi matka. Naureskelin (ääneen) koko matkan. Sit kelasin että voi olla tosi oudon näköistä jos vaan nauraa itsekseen, joten aloin myös puhumaan. Harmi etten tajunnut aikasemmin, olisi saanut rauhassa istua siellä ratikassa. Toisaalta, sillon istusin siellä varmaan vieläkin.

Olin ihan varma että mulla menee set-upit ja punchit keskenään sekasin. (Se ois varmaan ollut tosi onnistunutta kun olis risteyttänyt juttuja. "Mä oon tosi kateellinen niille joilla on huono viinapää. Koska mä näin unta että mä suutelin Antti Tuiskua." Joo, ei ehkä aukeis ihan kaikille. Tai kellekään.)

Mä yritin tänään keksiä lempinimiä mun kollegoille (mutta erilaisia kuin mun aikasemmissa työpaikoissa joissa tavallisia käyttämiäni lempinimiä on ollut mm. "pastori", "lokki" ja "mulkku"). Joten nyt yritän alottaa trendiä että Raineria kutsutaan Raneksi ja Petteriä Namiksi. Levittäkää sanomaa!

Würfelschnabel

Taas ei nukkumista. Hakkasin tietokonetta läpi yön. Nyt on kuitenkin jotakin kasassa joka remotely resembles a gradu. Tai siis teoriaosaa. Mikä ilmeisesti on the easy part. Se empirian hankkiminen ja rustaaminen vasta vihoviimeistä hommaa on. Ja ajatelkaa, töissä olin tosi väsynyt ja yhtäkkiä mun eteen ilmeistyi kaksi Redbullenkeliä! Ei, en mä hallusinoi, eduskunnan lisärakennuksen pihaan kurvasi iso Redbull auto ja kaksi tyttöä tuli sieltä ja antoi mulle ilmaseksi redbullia. Ihania olivat, Redbullenkelit.

Tiina Jylhä oli täällä eduskunnassa äsken. Why on earth? Asiantuntijana jossain valiokunnassa? Highly doubtful. Salee lobbaamassa jotain silikoniverovähennystä tai kiristysasetusta tai jotain.

Anna Perholla on blogi! Mä oon sikakauan fanittanut Anna Perhoa ihan hulluna, sen kolumnit City-lehdessä ovat aivan superhyviä! Kun uusi City tulee, niin selaan aina ekaksi Annan kolumniin ja sitten petyn jos siellä onkin joku Tuomas Vimma. Nyt Annalla on blogi. Aivan huippua.

Mua huolestuttaa ihan hirveästi että kun googlaa mun nimellä, niin yksi hiteistä on Perussuomalaisten kotisivuilta, ja sivun otsikko on vielä "Timo Soinin vaalikierros jatkuu". Vikkelästi jos katsoisi, niin voisi kuvitella että mulla jotenkin olisi jotakin tekemistä Soinin kampanjan kanssa. Mein Gott! Nein! Würfelschnabel! (Ei taida tarkoittaa mitään, mutta kuulostaa hyvältä. Tai siis tarkoittaahan sen toki noppanokkaa muttei mitään käytännöllistä. Tai mistä minä tiedän miten käytännöllisiä Würfelschnabelit ovat.)


Sain kuin sainkin siis jonkinlaisen gradunalkukyhäelmän lähetettyä. Se oli tosi, tosi huono. Mutta se on tehty. Kuten viisas Astrid Lindgren sanoi (ja jopa kirjoitti kirjan siitä): Lotta osaa mitä vain.

14 tuntia gradun teoriaosan deadlineen

MÄ VIHAAN GRADUA!!!

Elämänmuutos

Mä olen tänään tehnyt suuren elämänmuutoksen. Mä teippasin oveen ”Ei mainoksia, kiitos!”-lapun. Mä oon aina ajatellut että ne ihmiset jotka laittavat sellaisia lappuja oviinsa ovat vähän nihkeitä, ja nyt musta on tullut yksi niistä. Kohta mä rupean varmaan hakkaamaan nyrkillä seinäänkin illalla kun turkkilaisten huutokonsertti taas alkaa. Mainoksia tungetaan sisään nopeammin kuin niitä kerkeää kantaa ulos, ja sitten ne ovat aina ihan tiellä kun avaa oven, ja valahtavat rappukäytävään ja kädet on täynnä laukkuja ja kasseja ja kengät on märät ja ei voi mennä sisään kassien kanssa mutta pitää poimia ne mainokset sieltä rappukäytävästä ja… AAARGH! Vuoden kestäneen päivittäisen empiirisen tutkimuksen perusteella totesin sitä paitsi etten mä koskaan edes lue niitä mainoksia. Ainoa mikä olisi kiva saada on IKEA:n katalogi, ehkä laitan siihen lappuun sulkuihin (paitsi IKEA:n katalogi).

Tänään oli aamupäivällä tullut HUIPS uusintana telkkarissa. HUIPS oli huumori-ilta joka kuvattiin keväällä Studio 51:ssa ja jonka tuotto meni hyväntekeväisyyteen. Siinä oli mukana koomikkoja (moi aussi) (toi on sitten ranskaa, ei tapa tervehtiä australialaisia), taikureita, bändejä ynnä muuta. En nähnyt sitä silloin ekalla kerralla kun se tuli, enkä nähnyt nytkään. Mutta toisaalta, olinhan mä siellä, ja mä tiedän jo miltä mä näytän, joten ei se nyt niin kauheasti haittaa.

Nyt alkaa suunnaton gradupuristus johon kelpaa tauoksi ainoastaan Ögonaböj sekä vähän yöunta.

Maanantai

Mä taisin ajaa mun printterin hulluuteen. Ja sain varmaan hullun leiman ihan itsekin, kun koko eduskunnan pääaula raikasi kun mä asiallisesti neuvottelin printterini kanssa. Se ei ehkä ikinä lopeta tota paperin sylkemistä. Ei se mitään tekstiä printtaa, valkosia papereita vaan. Se on varmaan printterin vastine itsekseen puhumiselle. Samalla tavalla kuin hullut puhuvat aivan inkoherentteja itsekseen, niin tääkin vaan printtaa valkoisia arkkeja joissa jossain on jotain hymiö- ja sydänrivejä. Pimeä se on, tai riivattu. Kaikissa elektronisissa laitteissa taitaa asua pieni perkele.

Paljonkohan klemmareita pitäisi olla taskussa että alkaisi piippaamaan metallinpaljastimessa? Aion kokeilla. Täällä töissähän näitä metallinpaljastimia on joka ovella, mä aion nyt mennä kokeilemaan eri määrillä klemmareita taskuissa. Huomatkaa miten mä keksin IHAN MITÄ VAAN ettei tarvitsisi tehdä gradua…

Okei syvällisempää pohdintaa maailmasta seuraa myöhemmin, nyt pitää mennä kahville.

Misterkeisarinna

Hyvä luoja, miten vähän ideoita Idolsin tekijöillä on? Näyttivät suorassa lähetyksessä sata vuotta vanhan Åke Blomqvistin discojytävideo. Eikö nyt riitä että meili räjähtelee spämmistä ja videoclipeistä, pitääkö niitä miljoona kertaa kierrätettyjä juttuja tunkea nyt telkkaristakin?!

Mä oon kehittänyt uuden tosi-tv-konseptin. Mun mielestä pitäisi tehdä "Kuka haluaa Idols-tuomariksi?". Siellä pitäisi ymmärtää musiikista (mutta ei olisi pakko), olla puolivittumainen (tai sitten keksiä yksi hyvä juttu ja sanoa sama joka viikko) ja jollain tavalla osata ilmaista itseään verbaalisesti. Tai sitten olla biatch-drag queen.

Mitenköhän muuten Eino Makunen on päässyt siihen hommaansa mitä se tekee? Olla nyt missikeisari. Mä haluaisin olla misterkeisarinna. Naispuolinen Eino Makunen. Mun pitäisi olla vaan vähän vanhempi. Sitten käyttäisin liikaa hajuvettä, polttaisin tupakkaa sellaisella suuttimella ja käyttäisin jostain uhanalaisista eläimistä tehtyjä pitkiä turkkeja. Oisin niin kuin Cruella DeVil, ja sitten oisin kamala misterkeisarinna ja elisin vaan sillä että järkkäilisin kaikenmaailman misterkisoja ja tilittäisin lehdissä että misterit napisee ihan turhaan kun riistäisin niiltä kaikki niiden rahat.

Muutenkin olisi ihan huippua olla Cruella DeVil. Paitsi ne koirat, niistä en tykkäisi. Vaikka eipä tykännyt Cruellakaan.

Cruella De Vil, Cruella De Vil
If she doesn't scare you
no evil thing will
To see her is to take a sudden chill
Cruella, Cruella
The curl in her lips
The ice in her stair
The innocent children better beware
She's like a spider waiting for the kill
Look out for
Cruella De Vil.



DNA:n uuden mainoksen sloga on: Antaminen on alkanut. Eipäs vaan ole. Mun siveys on vielä tallella.

Joulukalenterin puute

Joulukuu, ja mulla ei ole joulukalenteria. Huutava aikuistumiseen liittyvä vääryys. Jonkun näppärän nuoren yrittäjän pitäisi kehtittää sellainen live-joulukalenterikonsepti, jossa jouluukuun jokaisena aamuna ovikello soisi ja siellä olisi joku yllätys. Ihminen tai ohjelmanumero tai lahja tai jotain. Paitsi että 6.12 siellä olisi kuitenkin aina vaan suomen lippu ja 13.12 Lucia-neito (and we all know how I feel about that). Sellaiset ennalta-arvattavat joulukalenterit pitäisi laittaa boikottiin. Tai laittaisivat edes sen suomen lipun tai lucia-neidon väärän päivän kohdalle. Oishan se tosi tyhmää sitten kun jouluaattona olisi Lucia tai lippu, mutta ennalta-arvattavaa ei.

Eilen päivällä kävi kiinalaisia vieraita eduskunnassa. Muutama niistä ymmärsi ilmeisesti ihan hyvin englantia, mutta eivät kaikki, joten mukana oli tulkki. On mielenkiintoista puhua kun yksi aina vähän väliä pälättää siihen väliin vieraalla kielellä. Välillä tuntui ihan siltä että se puhui kaksi kertaa kauemmin kuin minä. Salee keksi jotain omiansa sinne. Niin mä ainakin tekisin. Ihanat kiinalaisukot antoivat sitten vielä kiitoksena hienon kiinalaisen, öh, kankaanpalasen. En oo ihan varma mikä se on (mahdollisesti pöytäliina), mutta se on tosi hieno. Se ei sovi minkään kanssa mitä mun asunnossa on (décor IKEA), mutta jos joskus haluan sisustaa orientaalisti niin mulla on nyt siis syömäpuikkojen lisäksi myös hieno kiinalainen kauhtana.

Illalla oli pikkujoulukeikka A-lehdillä. Koskaan en oo esiintynyt sellasissa pikkujouluissa joissa on tuollaset turvajärjestelyt. Miehiä ja naisia napit korvassa seisoi vähän joka puolella, ja työntekijöiden avaimetkin oli koodattu uudestaan. Ehkä ne pelkäsivät että joku varastaa kaikki vanhat Katso-lehdet.

Samalla keikalla esiintyi myös bändi nimeltä TrrTrrTrr. Viisi suomenruotsalaista poikaa Pargasista, jotka olivat tosi mukavia, mutta äärettömän pelottavan näköisiä kun vetivät lavavehkeet päälle. Pojat olivat aivan huippuloistavia tyyppejä. Ja ihan pimeitä. Siis hyvällä tavalla.

Oma keikka meni ihan hyvin, ja jopa tuttuja koomikkoja oli yleisössä. Savolainen satanisti Helena Valtonen oli äskettäin siirtynyt A-lehdiltä muihin tehtäviin mutta tiesi että vanhan työpaikan pikkujouluissa oli ilmaista viinaa. Koomikot on ihan juoppoja. Mäkin aion olla kunhan saan tän helvetin gradun teoriaosan jätettyä keskiviikkona. Silloin minusta tulee taas paljon kivempi ihminen.

Nimmariporsas

Ohh, taas se on tapahtunut. Mut on orjuutettu paineella ja puheella. Kaikki tietää tän ilmiön. Otollisena esimerkkinä toiminee capri-housut. Kun capri-housut tuli muotiin niin se oli mun mielestä ihan tajuttoman rumaa. Mutta annas olla kun silmä tottuu, niin yht’äkkiä niitä ostaa itselleen tukuttain (capri-tukusta, joo). Sama juttu käy monesti huonolla uudella biisillä. Siitä ei tykkää ensin, mutta sitten Kiss ja NRJ soittaa sitä jatkuvasti ja siihen ihastuu. Mä olen muka aina olevinani niin fiksu etten mene niin helppoon. Ja sitten mä oon aina väärässä. Uusin on Sudoku. Eihän sellanen numeroruudukko VOI olla mieleenkiintoista, I just don’t get the hype (ei se Tino Singhin "Hype". Vaikka en mä kyllä sitäkään ihan tajua). Nyt mä sitten päätin että kai sellaista voi kerran kokeilla kun KAIKKI kerran tekee niitä. Ja nyt mä oon ihan hooked.

Sama kävi Harry Potterin kanssa (mikä on jo huolestuttavampaa). Piti vaan vähän selaista sitä, jotta pysyy mukana watercooler-keskusteluissa (in all honesty missään mun työpaikassa ihmiset eivät ole puhuneet watercoolerilla koskaan mistään. Ei watercoolereita just ees oo. Watercoolerit on myytti. Paitsi jos niitä ruvetaan sikana hypettämään ja mainostamaan, jolloin mä varmaan ostan niitä neljä himaan.). Kaksi päivää myöhemmin katsoin ylös ja kirja oli luettu. (335 sivua 48 tunnissa. Jep, neiti salamalukija.)

Kaksi keikkaa tänään. Heitin pienen katastrofikeikan ensin Sellon Fenniaravintolassa jossa oli joku naisenergiaa Saulin puolesta-ilta. Heti kun tulin paikalle tiesin ettei stand up tule toimimaan täällä, ei mitään saumaa. Tila, tilaisuus, tunnelma, valaistus, etäisyys yleisöön, kaikki enteili kuolemaa. Tai no kuolema ja kuolema, kyllä kai kaikki ne neljä jotka kuuntelivat myös nauroivat. Mutta hienointa oli että kun tulin ravintola Fenniaan, eräs vanhempi herra (noin kuusissakymmenissä) huusi kovaa "Siinä sä olet, Lotta Backlund!". Häkellyin ja nyökkäsin. Mies halusi nimikirjoituksen ja valokuvan. Oli kuulemma saanut Ismo Leikolankin nimmarin kerran. Se oli tullut sinne sitä varten että hakee minun nimmarin. Mutta nimmari ei riittänyt, vaan sitten mun piti (I’m not making this up) piirtää hänelle porsas. Hän on kuulemma kerännyt jo 12 000 porsaskuvaa eri ihmisltä, ja julkaissut niistä kolme kirjaa. Sitten piti vielä allekirjoittaa lappunen jossa luki että hän saa sitten seuraavassa possukirjassa julkaista myös minun sikapiirustukseni. Espoohan on aivan absurdi paikka.

Keikka Cuplassa meni sitten jo paljon paremmin. Siellä on aina ihan mielettömän kiva esiintyä. Yleisö on lähellä, lava on matala, tunnelma aina hyvä ja yleisö loistava. Cuplassa oli yksi älyttömän tutun näköinen mies, jota puolimoikkasin (sivistynyt sosiaalinen maneeri joka on enemmän kuin katse ja hymy, mutta vähemmän kuin tervehdys. Siltä varalta ettei ehkä tunnetakaan. Etten taas moikkaile jotain Kotikatu-näyttelijöitä). En saanut millään päähäni kuka se mies on. Kunnes äsken tajusin että se oli ihan identtinen korispelaaja Rick Foxin (kuvassa) kanssa. Paitsi siis valkoinen. Eli ihan tajuttoman komea. Ja ei siis millään tavalla yhtään tuttu. Harmi.


Ja voisiko joku viisas ihminen nyt sanoa mitä sen bändipojan kanssa pitää tehdä? Millä verukkeella mä otan siihen yhteyttä?! Se on tosi ihana! In a (not at all) related story: Kesäjuristi soittelee tai tekstailee nykyään joka ilta. Kyselee miten gradunkirjoittaminen menee. Todella huomaavaista. Koska sehän on ainoa asia joka hänellä on mielessä, tietysti: Mun akateeminen hyvinvointi. Joo. Voi pikkuista.